Arvoisat edustustojen päälliköt, hyvät naiset ja herrat
Tapaamme pitkän tauon jälkeen fyysisesti samassa tilassa. Kun pandemiatilanne sen vihdoin nyt sallii, tämä formaatti on taas tuttu ja turvallinen. Mutta maailma ympärillämme on kaikkea muuta.
Vaikka Suomessa vallitsee rauhantila, olemme puolen vuoden ajan eläneet Euroopassa sota-aikaa. Venäjän Ukrainassa käymän hyökkäyssodan vaikutukset ovat valtavia. Niiden syvyyttä, laajuutta ja pitkäkestoisuutta on vaikea liioitella. Paluuta vanhaan tuttuun ei ole näköpiirissä, ei kenellekään meistä. Ei Suomelle, ei Euroopalle, ei maailmalle.
Nyt lienee viimeistään käynyt selväksi vanha totuus: Suomen turvallisuudesta huolehtiminen on ulkopolitiikkamme keskeinen tehtävä. Näin on ollut myös kuluneen vuoden ajan, näin on jatkossakin. Tuntemattoman edessä turvallisuutta on vahvistettava määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti. Se on meidän yhteinen tehtävämme.
* * *
”Kaikkeen tottuu, mutta en halua tottua tähän”. Näin totesi ukrainalainen lähihoitaja Mykolajivin kaupungissa Helsingin Sanomille viime viikolla. Viesti on tärkeä myös Ukrainan rajojen ulkopuolella. Pahan ei saa antaa lamauttaa. Pahaan ei saa turtua.
Kovinta hintaa Venäjän raa’asta sodankäynnistä maksaa Ukrainan kansa. Päivästä toiseen karttuvat ihmisuhrit ja aineellinen tuho ovat sellaisia, joita harva olisi uskonut joutuvansa todistamaan 2000-luvun Euroopassa. Etäältä katsova ei koskaan voi täysin ymmärtää sodan julmuutta ja lopullisuutta. Entä jos huomisaamuna naapuritalo onkin raunioina eikä sen asukkaita, joiden kanssa eilen vielä keskusteltiin, enää ole?
Yllätyksenä – paitsi Venäjälle myös valtaosalle läntisistä arvioijista – on kuitenkin tullut Ukrainan puolustuskyvyn lujuus. Se on perustunut sekä mielentilaan että materiaan. Ukraina on näyttänyt, mikä on mahdollista, kun järkkymätön maanpuolustustahto yhdistyy sotilaalliseen suorituskykyyn.
Selviytyäkseen Ukraina on tarvinnut kipeästi ulkomaista apua. Sitä on Ukrainaan myös virrannut. Osana läntistä yhteisöä Suomen oma tuki Ukrainalle on ollut vahvaa. Poliittisen, taloudellisen ja humanitaarisen tuen lisäksi olemme vieneet puolustustarvikkeita sotaa käyvään maahan.
Osallistun myöhemmin tänään presidentti Zelenskyin toista kertaa isännöimään Krimin platformin huippukokoukseen. Vuosi sitten olimme Kiovassa paikan päällä, tänään kokous järjestetään kokonaan etäyhteyksin. Sanomani on selvä: Suomi ei unohda, että Ukraina taistelee paitsi omasta vapaudestaan, myös Euroopan arvojen ja periaatteiden puolesta. Tuki Ukrainalle ja ukrainalaisille jatkuu niin kauan kuin tarpeen on.
* * *
Havahduimme Venäjän etupiiriajatteluun ja sen voimistumiseen viime vuoden lopulla. Sotilaallinen liittoutumattomuus ei Venäjän mukaan enää ollutkaan kiinni Suomen ja Ruotsin omasta vapaasta tahdosta. Totesin jo uudenvuodenpuheessani, että on tiedettävä ”milloin kiiruhtaa, milloin malttaa”.
Nyt on kulunut vasta kuusi kuukautta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Tuossa ajassa Suomi ja Ruotsi ovat hakeneet Nato-jäsenyyttä ja jo 23 maata kolmestakymmenestä on jäsenyytemme myös ratifioinut. Paljon parjattu, ”Nato-optioksikin” kutsuttu linja, jonka mukaan siis Suomi säilyttää mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä, on osoittanut käyttökelpoisuutensa. Juuri tuota mahdollisuuttahan me nyt käytämme. Kiiruhtaen.
Mutta malttiakin tarvittiin. En osaa pitää pahana sitä, että tämän kokoluokan päätöstä punnittiin huolella. Pidin kevään aikana tärkeänä varmistaa, että tämä ratkaisu ankkuroitiin mahdollisimman laajasti suomalaiseen yhteiskuntaan. Niin, että se kantaa paitsi sodan alkuviikkojen tunnekuohujen, myös tulevien vaalikausien yli. Vaikka tämä aika huutaa nopeita reaktioita asiaan kuin asiaan, turvallisuuttamme emme voi rakentaa vain hetkellisten tuntemusten varaan. Suurten muutosten on kestettävä aikaa.
Jäsenyyshakemusta pohjustettiin kevään aikana perusteellisesti myös kansainvälisesti. Vaikuttaminen Brysselissä ja kaikissa Nato-jäsenmaissa on kantanut hedelmää, sekä vahvoina tuenilmauksina ennen Madridin huippukokousta että poikkeuksellisen nopeina ratifiointeina tänä vuonna. Haluan lämpimästi kiittää teitä ja johtamianne edustustoja tämän eteen tekemästänne arvokkaasta työstä.
Yllätyksiltä emme tunnetusti silti välttyneet. Turkin toukokuussa esittämät vaatimukset olivat vähällä pysäyttää koko Nato-jäsenyysprosessimme etenemisen. Madridissa pääsimme lopulta ratkaisuun, joka mahdollisti jatkon. Suomi pitää osaltaan kiinni siitä, mistä on yhdessä Ruotsin ja Turkin kanssa sovittu. Tämän teemme noudattaen omaa lainsäädäntöämme sekä kansainvälisiä sopimuksia.
Tiiviimpää turvallisuusyhteistyötä koskeva keskustelu Turkin ja Ruotsin kanssa jatkuu virkamiesten kesken vielä ennen kuun vaihdetta. Aika näyttää, milloin Turkki on valmis etenemään oman ratifiointinsa kanssa. Malttia tarvitaan yhä.
* * *
Nato-jäseniä olemme vasta kun viimeinenkin ratifiointi on valmis. Mutta jo tämänhetkinen asetelma vahvistaa tuntuvasti asemaamme. Nato-maa toisensa jälkeen on omalta osaltaan vahvistanut haluavansa Suomen ja Ruotsin liittolaisikseen. Siis myös artikla viiden ja Naton ydinasepelotteen tarjoaman suojan arvoisiksi. Signaali Washingtonista, Lontoosta, Pariisista, Berliinistä ja muista pääkaupungeista on ollut voimakas jo ennen jäsenyyden toteutumista. Se on varmasti kuultu.
Kun Suomesta lopulta tulee Nato-jäsen, juuri tuon yhteisen pelotteen ennaltaehkäisevä vaikutus on kaikkein merkittävin lisä meidän turvallisuudellemme. Naton jäsenenä Suomi osallistuu liittokunnan ylläpitämän pidäkkeen suunnitteluun ja rakentamiseen. Se tuo sellaista turvaa, jota meillä ei Naton ulkopuolella olisi.
On Natolla toki suuri merkitys senkin tilanteen varalle, ettei ennakkoehkäisevä vaikutus riittäisi. Suomi osallistuu Naton jäsenenä yhteisen puolustuksen suunnitteluun ja tarvittaessa myös sen toteuttamiseen. Samalla kun yhdessä määritellään oma panoksemme yhteiseen puolustukseen, varmistetaan, että oma kansallinen puolustuksemme sovitetaan yhteen liittolaistemme kanssa mahdollisimman tehokkaasti.
Nato-jäsenyys ei nimittäin suinkaan tarkoita, että voisimme alkaa laiminlyödä omaa kansallista puolustustamme. Päinvastoin. Suomen jäsenyys kaksinkertaistaa Naton tähänastisen Venäjän-vastaisen rajan. Sekä Suomen että koko Naton kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että Suomi huolehtii myös jatkossa ensisijaisesti oman alueensa puolustamisesta. Siitä, että kaikissa tilanteissa Pohjola pitää. Liittokunnan yhteiseen suunnitteluun sovitettuna tällä tehtävällä on koko Pohjois-Eurooppaa vakauttava ja turvaa tuova vaikutus. Jäsenyys tuo myös Pohjoismaat entistä tiiviimmin yhteen.
Nato-jäsenyys ei myöskään tarkoita, että vastuun voisi siirtää Atlantin taakse. Suomen ja Ruotsin jäsenyyden myötä otetaan uusia askelia kohti ”eurooppalaisempaa Natoa”, josta puhuin jo vuonna 2005. On syytä olettaa, että Yhdysvallat edellyttää jatkossa Euroopalta – ja Euroopan unionilta – yhä enemmän omaa huolenpitoa maanosan turvallisuudesta. Siitä, että globaalissa kriisitilanteessakin Eurooppa pitää.
Asemamme on siis vahvistunut, mutta maailmantilanne on yhä huolestuttavampi. Nyt Ukrainaan rajoittuva sota voi levitä laajemmalle. Maailmassa voi puhjeta myös muita konflikteja, jotka kilpailevat Nato-maiden globaalista huomiosta – vaikkapa Tyynenmeren suunnalla. Jos silloin ryhdytään toden teolla mittaamaan Pohjolan ja Euroopan pitoa, mitataan myös hyvin konkreettisesti Suomea.
Nato-jäsenyys on kiistatta merkittävä käännekohta Suomen poliittisessa historiassa. Puolustusliittona Nato ei ole luonteeltaan yksinomaan sotilaallinen, vaan vahvasti myös poliittinen liittokunta. Mutta ei sen merkitystä pidä ylikorostaakaan. Suomen Nato-politiikasta tulee osa Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Ei sen enempää. Sitä johdetaan jatkossakin perustuslaissa säädetyllä tavalla.
Kaiken kaikkiaan on hyvä pitää mielissä, että Suomen Nato-jäsenyys ei ole keneltäkään pois. Turvallisuus ei ole nollasummapeliä. Samalla on tarpeen muistaa, ettei Suomi jäsenenäkään itseään suuremmaksi muutu.
Yhtenäisyys on kansakunnan voimavara ja turvallisuuden peruspilari. Talouden ja energian uhkaavat ongelmat tulevat nyt haastamaan kansalaisten kestokykyä. Samalla koetteille tulee myös yhteiskuntamme kyky ja halu tilanteen hallintaan ja koheesioon. Turvallisuus ei ole pelkästään ulkoinen vaan myös sisäinen asia.
* * *
Koko muistiinmerkityn historiamme ajan itänaapuri on tuossa ollut, jossain olomuodossaan, niin pahojen kuin parempien aikojen vallitessa. Tuossa Venäjä myös pysyy, vaikkei paremmaksi muuttuisikaan. Jotain osaamme itärajan takaisesta, kenties enemmän kuin moni muu. Sitä ei parane unohtaa.
Tässä tehtävässäni mielessäni on ollut vuosisatoja vanha viisaus: kasakka vie sen, mikä on löyhästi kiinni. Se koskee yhtä lailla materiaa kuin toimintavapautta. Tästä oli kyse myös viime vuoden lopulla Venäjän vaatiessa loppua Naton laajentumiselle. Sen asian me kiinnitimme.
Olen joskus muistuttanut, että jokainen suomalainen on maanpuolustaja ainakin korviensa välissä. Elämme nyt aikoja, jolloin mielipiteisiin yritetään vahvasti vaikuttaa. Tiedon vastaanottajilta ja edelleenjakajilta vaaditaan silloin malttia ja tolkkua.
Venäjä käy nyt Ukrainaa vastaan laitonta hyökkäyssotaa. Suomen kanta on kristallinkirkas: tuomitsemme sen täysin yksiselitteisesti. Vastustamme Venäjän toimia yhdessä muiden EU-maiden kanssa asettamillamme pakotteilla. Suomi vaatii, että kaikki sotarikokset on tutkittava ja niihin syyllistyneet on saatettava edesvastuuseen.
Vallitsevissa olosuhteissa Suomen aiemmasta Venäjä-suhteesta ei ole paljon jäljellä. Luottamus on kadonnut eikä aineksia uuteen alkuun ole näköpiirissä. Nyt ei ole yhteyksien rakentamisen aika. Päinvastoin: kaikki riippuvuudet, joita voidaan käyttää meitä vastaan, on otettava tarkkaan syyniin. Minkään ei pidä olla löyhästi kiinni.
Mutta nyt ei ole myöskään aika yhteyksien kaikkinaiseen katkaisemiseen. On yhä käytännön asioita, joiden hoitaminen on omassa intressissämme. Myös keskustelukanavia on syytä pitää tulevan varalle auki, vaikkei niitä aktiivisesti juuri nyt käytettäisikään.
Venäjä-suhteen tulevaisuudesta peräänkuulutetaan nyt keskustelua sekä EU:ssa että meillä Suomessa. Moni haluaa lukita kiinni kovia kantoja. On niitäkin, joiden näkemykset ovat perin pehmeitä. Tasapainoinen linja vaatii ennen muuta johdonmukaista lujuutta. Oma käsitys ja rajat on tehtävä selviksi ja niiden mukaan on toimittava.
Suomessa asuu jo perhesyistä pysyvästi paljon venäläisiä. Venäjän toimien ja niitä kannattavien tuomitseminen on meille selvää, mutta vihanpito on toinen asia. Se ei koskaan ole tuottanut mitään hyvää. Me kykenemme vihattakin puolustamaan järkähtämättömästi turvallisuuttamme ja arvojamme.
* * *
Näinä epävarmoina aikoina katseemme kohdistuu ymmärrettävästi lähelle. Sekä maantieteellisesti että ajallisesti. On silti nähtävä kauemmas.
Venäjän sota Ukrainassa heijastuu globaalina epävarmuutena kaikkiin maanosiin. Energiakriisi koettelee tulevina kuukausina Euroopan kestävyyttä ja ruokakriisin vaikutukset tuntuvat jo nyt valikoimissa ja hinnoissa. Mutta akuutti hätä on paljon suurempi jo ennestään hauraissa yhteiskunnissa Euroopan ulkopuolella. Kun perustarpeisiin ei pystytä vastaamaan, levottomuus kasvaa – eikä levottomuus pysähdy valtioiden rajoille. Tämän kierteen katkaiseminen on suuri haaste koko kansainväliselle järjestelmälle. Siksi YK:n pääsihteeri Guterresin ja Turkin presidentti Erdoganin viime viikkojen yhteiset ponnistelut ovat kannatettavia.
Hyvin huolestuttavaa on myös monen vanhan tutun geopoliittisen kipupisteen aktivoituminen yhtä aikaa. Niillä saattaa olla välillistä yhteyttä Venäjän sotatoimiin, mutta aivan riittämiin omaakin käyttövoimaa – onpa kyse sitten Serbian ja Kosovon väleistä tai Lähi-idän moninaisista konflikteista. Globaalin rauhan ja turvallisuuden kannalta olisi erityisen kohtalokasta, jos Taiwaninsalmella kytevä jännite roihahtaisi ilmiliekkeihin.
* * *
Puhuin viime vuonna tässä samassa tilaisuudessa ihmisvelvollisuuksista. Siis siitä, millaisen maailman jätämme seuraaville sukupolville. Ja siitä, mitä itse kukin meistä voi tehdä, jotta perintömme olisi kestävä sekä ihmisten että luonnon kannalta.
Nämä velvollisuudet ovat saattaneet maailman myrskyissä monilta jo unohtua, mutta kadonneet ne eivät ole. Ilmastonmuutos etenee, kuten kuluneen kesän dramaattiset uutiskuvat ovat meille todistaneet. Metsät palavat, joet kuivuvat, lämpöennätykset rikkoutuvat. Ilmastonmuutos ei ole kaukana tulevaisuudessa tai kaukana muilla mantereilla, vaan tässä ja nyt, myös meillä Euroopassa. Kun samaan aikaan myös luontokato syvenee, koko ekosysteemimme kriisiytyy yhä pahemmin.
On syytä varoa keinotekoisia kärjistyksiä. Edes edessä olevan energiakriisin aikana emme saisi asettaa taloutta ja luontoa vastakkain. Meidän on kyettävä huolehtimaan molemmista.
Samaan aikaan teknologinen kehitys laukkaa alati rivakammin. Tämä luo uusia ratkaisuja, joihin meidän on tartuttava rohkeasti. Meidän on varmistettava, että Suomi ja läntinen yhteisö säilyvät teknologisen kehityksen kärjessä. Ja että kykenemme muokkaamaan eteemme avautuvaa maisemaa arvojemme mukaiseksi.
Teknologinen kehitys tuottaa myös uusia viheliäisiä haasteita ja uhkia. Monet uudet teknologiat pitävät itsessään sisällään merkittävää vaarapotentiaalia, eikä sitä pidä lisätä nollasummapelimäisellä ajattelulla. On vältettävä teknologisen asevarustelun hengen leviämistä maailmaan.
Ilmasto-, ympäristö- ja teknologiakysymysten laaja agenda kuuluu aivan olennaisesti myös ulkoministeriön toimenkuvaan. Näissä kokonaisuuksissa teillä, hyvät suurlähettiläät, on tärkeä sarka kynnettävänä. Rohkaisen edelleen teitä myös näiden teemojen selvittämiseen.
Ihminen toiveineen, aikeineen ja pelkoineen ei ole irrallaan tästä todellisuudesta. Aikaa on hukattu, mutta ihmiskunta ehtii vielä voittaa suuret haasteensa, jos vain haluamme yhdessä niin tehdä. Emme saa antaa tämän tilaisuuden valua hukkaan keskinäisen kaunan ja epäluottamuksen takia.
Yhteistä näille haasteille on, että niistä yhtäkään ei ratkaista asein. Eikä yksin. Tarvitaan vilpitöntä pyrkimystä jakolinjojen ylittämiseen ja toimivien ja oikeudenmukaisten ratkaisujen löytämiseen. Sanalla sanoen: tarvitaan diplomatiaa.