Suurlähettiläspäivät, tai pitäisikö sanoa suurlähettiläsviikot, avaavat jälleen ulkopolitiikan syyslukukauden. Aivan hiljaiseloa ei ole ollut kesäkään.
Ajattelin tällä kertaa keskittyä puhumaan vallasta, sen eri muodoista. Viime vuosina on maailmalla kirjoitettu paljon vallan sirpaloitumisesta, jopa vallan katoamisesta kokonaan, siirtymisestä jonkinlaiseen G-nolla-maailmaan. Minä en usko, että valta ja vallankäyttö katoavat. Muotoaan valta kyllä muuttaa, saattaapa se myös muuttua alati vaikeammin näkyväksi.
Ulkopolitiikkamme kannalta on olennaista, että meillä on globaalista vallanjaosta mahdollisimman realistinen ja ajantasainen käsitys. Silloin omaakin valtaamme on mahdollista käyttää tehokkaimmin.
* * *
Puolitoista kuukautta sitten valtaa oli Helsingissä yhdessä huoneessa poikkeuksellisen paljon, kun isännöimme Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien tapaamista. Nopealla aikataululla hoidetut järjestelyt onnistuivat erinomaisesti, niistä kiitän nyt vielä kaikkia asiaan osallisia. Ulkoministeriö oli tässä tietysti tärkeässä roolissa. Hyviä palveluksia voimme huoleti jatkossakin tarjota.
Itse tapaaminen tuntui etukäteen herättävän paljon huolia. Sovittaisiinko Euroopan asioista eurooppalaisten päiden yli? Jopa uumoiltiin suoranaisia etupiirijakoja. Nämä riskit eivät Helsingissä toteutuneet. Tapaaminen oli sitä mitä sen pitikin olla: keskusteluyhteyden avaus.
Olipa kyse nykyisten konfliktien ratkaisemisesta tai uusien välttämisestä, ilman suurten, tässä tapauksessa Yhdysvaltain ja Venäjän, keskusteluyhteyttä maailma olisi meille kaikille turvattomampi paikka. Siksi on tärkeää, että Helsingissä puhuttiin paitsi näiden maiden keskinäisistä suhteista, myös Ukrainasta, Syyriasta ja ydinaseista. Työtasolla keskustelut ovat ymmärtääkseni jatkuneet juuri viime viikolla.
Lopputuloksista emme vielä tiedä, mutta ainakin pää saatiin auki. Helsingin tapaamisen todelliset vaikutukset mitataan vasta tulevina kuukausina ja vuosina. Helpoksi maiden välinen suhde ei kertaiskulla muuttunut, sen näemme uusien sanktioiden ja molemminpuolisten syytösten muodossa.
* * *
Suorat yhteydet suurvaltoihin ja niiden johtoon ovat meille arvokasta pääomaa, jota on tarpeen vaalia. Sen merkitys korostuu aikana, jona valta maailmanpolitiikassa kasvavassa määrin henkilöityy. Presidentit Putin, Trump ja Xi ovat paljon vartijoita. Henkilökohtainen suhde avaa heistä pintajulkisuutta tarkempia nyansseja.
Venäjällä valta on tunnetusti vahvasti presidentti Putinin käsissä. Minulla on nyt ollut tilaisuus keskustella hänen kanssaan kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä, ensin täällä Helsingissä ja sitten viime viikolla Sotshissa. Vaikutelmani on, että Putinilla on halua luoda parempaa yhteyttä Eurooppaan, erityisesti talouden saralla. Eteneminen Euroopan kanssa yhdellä raiteella on kuitenkin vaikeaa ilman edistystä toisella. Kun Krimin ja Ukrainan tilanteisiin ei valitettavasti ole näköpiirissä helpotusta, yhteinen eurooppalainen pakotelinjamme pitää. Kahdenväliset suhteemme Venäjään ovat niin hyvässä kunnossa kuin ne näissä vallitsevissa oloissa saattavat olla. Esimerkiksi ympäristöasioissa on paljonkin yhteistä työsarkaa. Monenlaista jo tehdään, uusille molempia osapuolia hyödyttäville avauksille on myös vielä tilaa.
Yhdysvalloissa vallan kirjo on moniulotteisempi. Presidentin rinnalla on tunnettava myös muun hallinnon ja kongressin näkemyksiä. Maan sisäiset erimielisyydet ovat kaikkien nähtävissä, mutta pinnan alla monet trendit osoittavat samaan suuntaan. Yhdysvaltain suhtautuminen maailmaan on muuttumassa, eikä kyse ole yksinomaan presidentti Trumpista. Yhdysvaltain globaali vaikutusvalta ei ole katoamassa, muttei pidä tuudittautua ajattelemaan, että sen luonne pysyy ikuisesti ennallaan. Yhdysvaltain ulkopolitiikan historian pitkästä kaaresta tuttu aaltoliike on jälleen käynnissä.
Eikä kahta ilman kolmatta. Kiinan valtarakenteet ovat meille näistä kolmesta suurvallasta vieraimmat. Pekingin kulisseihin ei ole yhtä hyvää näkyvyyttä kuin Moskovaan tai Washingtoniin. Nyttemmin ilman virkakausien määrän rajoitusta hallitsevan presidentti Xin johtoasema on kuitenkin kiistaton. Kiinan suunta on presidentti Xin käsissä ja se vaikuttaa meihin kaikkiin. Kerran syntynyttä yhteyttä häneen ei parane päästää laimenemaan.
* * *
Helsingin tapaamisen yhteydessä päädyttiin paikka paikoin taas perisuomalaiseen murehtimiseen: mitäköhän nuo muut meistä oikein ajattelevatkaan? Tästä helmasynnistämme luulin jo ajat sitten päästyn eroon. Reilun kuuden presidenttivuoteni aikana en ole törmännyt yhteenkään keskustelukumppaniin, jolle kansainvälinen asemamme olisi jotenkin epäselvä. Ellemme sitä itse kyseenalaista, eivät sitä muutkaan tee.
Mutta jos aina säpsähdämme yksittäisiä julkisuuteen tulevia puolueettomuus- tai suomettumisheittoja, niin perusteettomia kuin ne ovatkin, päädymme helposti vain vahvistamaan niitä. Kaipaisin sen sijaan tuntuvasti vahvempaa itsetuntoa ja itseluottamusta siihen, miten tarinaamme kerromme. Ainekset ovat nimittäin hyvät. Tarina on meidän omassa vallassamme. Ja kaukana, kaukana mistään harmaasta alueesta.
Venäjä-suhteessamme ei ole mitään mystiikkaa. Eikä sitä siinä ole muidenkaan mielestä. Pikemminkin suora keskusteluyhteytemme Venäjään herättää kumppaneissamme kiitosta ja kiinnostusta. Muut ovat myös paljonkin kyselleet meiltä apua oman Venäjä-suhteensa avaamiseen.
Meillä toistetaan usein, että hallitus hoitaa EU-politiikan ja presidentti Venäjän. Tästä jää kotimaisessa keskustelussa elämään harha, että siinä se ulkopolitiikka sitten taitaa ollakin. Mutta ulkopolitiikkamme ulottuu kaikkiin ilmansuuntiin, monille aloille, sekä pieniin että suuriin valtioihin. Kahdenvälisesti me teemme ulkopolitiikkaa myös muiden EU-maiden kanssa, on teitä lähettiläitä täällä niistäkin. Esimerkiksi käy Ruotsi, jonka kanssa ulko- ja turvallisuuspoliittinen yhteistyö on aivan uudella tasolla, syvempää kuin koskaan ennen. Se ei ole EU-politiikkaa, vaan Suomen ja Ruotsin omaa ulkopolitiikkaa.
Turvallisuus- ja puolustuspolitiikankin saralla yhteistyöverkostomme on viime kuukausina lujittunut entisestään. Suomen ja Ruotsin Nato-kumppanuus on vahvalla pohjalla, tämä kävi heinäkuun huippukokouksessa selvästi ilmi, vaikka tuon huippukokouksen käänteet vauhdikkaita olivatkin. Kolmenkeskinen yhteistyö Yhdysvaltain ja Ruotsin kanssa, kahdenvälinen yhteistyö Ruotsin kanssa ja osallistuminen Britannian johtamaan JEF-yhteistyöhön ovat kaikki saaneet uusia papereita ja allekirjoituksia vakuudekseen.
Samalla on tärkeä muistaa, etteivät nämä järjestelyt poista kansallista päätösvaltaamme. Osallistuminen tai osallistumatta jättäminen yhteisiin hankkeisiin on omissa käsissämme, mitään automatiikkaa puolustusyhteistyössä ei ole.
* * *
Olen jo pitkään kuuluttanut Euroopalta vahvempaa roolia maailmanpolitiikassa. Isojen toimijoiden pöytiin ei paikkaa erikseen tarjota, se täytyy ansaita. Vaikutusvaltaa saavat lisää vain ne, jotka voivat osoittaa, että niillä sitä jo on. Suurimmatkin eurooppalaiset maat ovat yksin varsin pieniä tekijöitä. Mutta yhdessä voimaa ja valtaa on enemmän.
Arvot ja talous ovat Euroopan perinteisiä voimanlähteitä. Ne olivat meidänkin tähtäimessämme kolme vuosikymmentä sitten, kun Suomen länsi-integraatio todella käynnistyi. Rakensimme nykyasemamme perustaa liittymällä ensin Euroopan neuvostoon, sitten Euroopan unioniin. Minä muistan hyvin tuon ajan eurooppalaisen hengen, jonka voima valitettavasti sittemmin on laantunut.
Nyt Suomella on edessään tilaisuus taas vahvistaa tuota eurooppalaista henkeä: ensin marraskuusta alkaen Euroopan neuvoston puheenjohtajana, sitten ensi kesällä alkavalla EU-puheenjohtajuuskaudella.
Arvopohjan lujuudesta ja taloudellisesta kilpailukyvystä Euroopan painoarvo maailmassa nykyään paljolti riippuu. Niiden tueksi tarvitaan kuitenkin myös omaa eurooppalaista kykyä suojella omia kansalaisiaan. Nato on edelleen Euroopan turvallisuuden kivijalka, mutta myös suurissa eurooppalaisissa Nato-maissa kuuluu nyt yhä voimakkaampia äänenpainoja, jotka tavoittelevat eurooppalaisen puolustuksen vahvistamista. Otsakkeet vaihtelevat, mutta suunta näyttää olevan kaikkialla sama.
Euroopan strategista autonomiaa painottava Ranska on noussut tämän kehityksen veturiksi. Odotan suurella mielenkiinnolla keskusteluja presidentti Macronin kanssa myöhemmin tällä viikolla. Ne tarjoavat mahdollisuuden käydä perusteellisesti läpi myös Ranskan eurooppalaista interventioaloitetta, johon mekin olemme ilmaisseet kiinnostuksemme. Nimestään huolimatta aloitteessa ei ole kyse mistään uusista interventiojoukoista, pikemminkin yhteisen strategisen kulttuurin ja ymmärryksen vahvistamisesta eurooppalaisten osallistujien kesken.
* * *
Tarve Euroopan äänen vahvistamiselle liittyy myös siihen, että jonossa vallan äärelle on muitakin. Osa on jo Euroopan ohittanut. Geopolitiikan mannerlaatat liikkuvat, niiden jauhamaksi ei parane jäädä.
Suomesta käsin katseemme pysähtyvät usein edelleen liian lähelle. Olisi tarpeen nähdä tarkemmin myös Venäjää kauemmas itään ja Välimerta kauemmas etelään. Kiinaan jo viittasin. Kiinan nousu ei pitkään aikaan ole ollut pelkkää tulevaisuusskenaariota vaan arkirealismia. Sotilaallisen ja taloudellisen kasvun myötä Kiinalla alkaa olla sekä kovaa että pehmeää valtaa tavoilla, joita emme sittenkään taida vielä riittävän hyvin ymmärtää.
Eikä kyse ole vain Kiinasta. Koko Aasiassa on uutta dynamiikkaa, joka tarjoaa meille taloudellisia mahdollisuuksia, jos oikein toimimme. Samalla se siirtää globaalia valtatasapainoa kauemmas meistä, ellemme pysty siihen vastaamaan.
Kuten täällä eilen on useammassa puheenvuorossa mainittu, myös kuvaamme Afrikasta olisi syytä täsmentää. Jo toteutunut nopea väestönkasvu, tulevasta puhumattakaan, lisää vääjäämättä maanosan painoarvoa lähivuosikymmeninä. Tapahtuuko se onnellisten tähtien alla vai pahimmat uhkakuvat toteuttaen, siihen vaikuttamisen paikka ja aika on nyt. Naisten ja tyttöjen aseman korostaminen on tässä yksi keskeinen tekijä.
Yksi muutoksessa olevan valtatasapainon ilmentymä löytyy Euroopan, Aasian ja Afrikan välimaastosta. Olen näissä puheissani viime vuosina tavannut viitata Turkkiin, ja siihen on jälleen syytä. Talousvaikeuksien keskellä korostuu entisestään, millaisen valinnan paikassa presidentti Erdogan on. Millaiseksi tämän Nato-maan Venäjä-suhde muodostuu? Millaisen roolin Turkki omine kurdinäkemyksineen ottaa Syyrian sodan ratkaisukysymyksissä? Miten Turkin vaikeammaksi käyvä EU-suhde heijastuu Eurooppaan suuntautuvaan muuttoliikkeeseen? Kohtalonkysymyksiä, jotka eivät jää vain paikallisiksi.
* * *
Toisen maailmansodan jälkeen askel askeleelta rakennettu sääntöpohjainen maailmanjärjestys on nyt kovalla koetuksella. Instituutiot ovat ahtaalla. YK:n turvaneuvoston toimintakyky on rajallinen, kun pysyvien jäsenten on vaikea päästä yhteisymmärrykseen. Kiristyvät kauppasodan piirteet uhkaavat WTO-järjestelmän uskottavuutta. Etyjissä yhteisesti sovittuja periaatteita on rikottu. Euroopan neuvostossa koetellaan jäsenyysvelvoitteita. Uusia kansainvälisiä sopimuksia on vaikea saada aikaan, ja harvat poikkeuksetkin ovat jo kovin nuorella iällä ajautuneet vaikeuksiin – viittaan nyt esimerkiksi Pariisin ilmastosopimukseen ja Iranin ydinsopimukseen.
Pienille maille toimivat instituutiot ja yhteiset pelisäännöt ovat perinteisesti olleet vielä tärkeämpiä kuin suurille. Aikamme suuriin kysymyksiin on kuitenkin perin vaikea kenenkään löytää ratkaisuja ilman kansainvälistä järjestystä. Siitä puhuimme kesäkuun Kultaranta-keskusteluissa, sekä kotimaisin voimin että siellä vierailleen YK:n pääsihteeri Guterresin kanssa. Kansainvälistä järjestysvaltaa tarvitaan kipeästi muun muassa muuttoliikkeen hallintaan. Pääsihteerin pyrkimykset tähän tavoitteeseen, samoin kuin koko YK-järjestelmän reformiin, ansaitsevat voimakkaan tukemme. Tyystin ratkaisematta on vielä, miten nykyiset instituutiot saadaan pysymään ripeästi etenevän teknologisen murroksen perässä. Tekoäly kaikkine vaikutuksineen on tästä yksi esimerkki. Näin ollen ensi kuun YK-kokouksissa puhuttavaa varmasti riittää. Toivottavasti saadaan myös tekoja aikaisiksi.
* * *
Suomessa saimme nauttia poikkeuksellisen pitkästä ja lämpimästä kesästä. Vai oliko se sittenkään nauttimista? Ensimmäisistä hellepäivistä ilahtuminen vaihtui monilla meistä ennen pitkää vakavoitumiseen. Tällaistako ilmastonmuutos jatkossa tuo tullessaan? Ottaako luonnonvalta meistä ihmisistä yliotteen? Kestääkö infrastruktuuri, selviävätkö sadot, sammuvatko metsäpalot? Jos kuumuus ja kuivuus ajavat vaikeuksiin jo näillä leveysasteilla, millaista onkaan etelämpänä?
Ilmastonmuutos on perustavanlaatuinen rauhan ja turvallisuuden kysymys, johon vastaaminen edellyttää kansainvälistä yhteistyötä ja ripeitä toimia. Meidän kaikkien on tehtävä enemmän. Hiilidioksidipäästöt on saatava tuntuvasti jyrkempään laskuun, ja jo peruuttamattomiin muutoksiin on varauduttava aiempaa nopeammin. Tarvitaan SIIS sekä pieniä että suuria askeleita.
Olen itse pitänyt esillä mustan hiilen merkitystä arktisella alueella. Sen kielteiset ympäristövaikutukset ovat välittömiä, mutta niin olisivat sen päästöjen vähentämisen myönteisetkin seuraamukset. Saan joskus kuulla, ettei sitoutuminen nokipäästöjen alasajoon olisi riittävän painavaa asiaa valtionpäämiesten koollekutsumiseksi. Olen siitäkin eri mieltä. Arktisen ympäristön pelastaminen on kaiken käytettävissä olevan vallan arvoinen tavoite. Pyrimme edelleen arktisen huippukokouksen järjestämiseen Suomen Arktisen neuvoston puheenjohtajuuskauden aikana, siis joskus ensi vuoden alkupuolella.
* * *
Hyvät kuulijat, toimivallasta ja valtaoikeuksista on meillä viime viikkoina pidetty meteliä, mielestäni kovin hatarin perusteluin. Esiin ovat tulleet nekin, jotka tuntuvat perustuslain nykytilan sijaan kaipaavan ellei nyt tyystin vallasta riisuttua presidenttiä niin vähintään puolivallatonta presidenttiä. En mene tähän sen enempää, tyydyn vain toteamaan, että yhteistoiminta ulkopolitiikan johtamisessa toimii nykyhallituksen kanssa erinomaisesti. Eikä minulla ole mitään syytä epäillä, ettei niin olisi seuraavienkin hallitusten kanssa.
Juuri tähän yli vaalikausien ulottuvaan jatkuvuuteen liittyy ajatukseni parlamentaarisen katteen tärkeydestä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olisi erityisen haitallista tehdä seuraajien hoidettavaksi jääviä ratkaisuja ilman edes jonkinlaista varmuutta siitä, että hekin kykenevät seisomaan ratkaisujen takana. Edestakaiset äkkiliikkeet eivät palvele, vaan heikentävät turvallisuuttamme.
Tätä ulkopolitiikkamme parlamentaarista katetta, myönnän, hyvin epämuodollista parlamentaarista katetta, olen pyrkinyt rakentamaan itselleni siten, että olen tavannut eduskuntapuolueiden puheenjohtajia. Niitä tapaamisia on tarkoitus jatkaa myös seuraavan eduskunnan aikana.
* * *
Arvoisat suurlähettiläät, kuten alussa totesin, realistinen ymmärrys ympäröivästä maailmasta on onnistuneen ulkopoliittisen päätöksenteon elinehto. Meidän on osattava nähdä maailma sellaisena kuin se on juuri nyt, ei yksinomaan sellaisena kuin se ennen oli tai sellaisen kuin haluaisimme sen nähdä. Tätä ajankohtaista tilannekuvaa te ja johtamanne edustustot ansiokkaasti tuotatte.
Haastan teitä kuitenkin avaamaan näkökenttäänne vielä enemmän kohti tulevaa. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Missä aukeavat uudet mahdollisuudet, missä vaanivat uudet uhat? Lukekaa myös heikkoja signaaleja asemamaistanne ja lähettäkää niistä vahvoja signaaleja pääkaupunkiin. Tulevien muutosten aavistaminen vaikka vain hiukan ennen muita, se vasta vaikutusvaltaa tuokin.