Kansalaiset
Elämme nyt huolten painamaa aikaa. Olimme jo tottuneet siihen, vuosikymmen vuosikymmeneltä, että kaikki on aina paremmin. Tai että ainakin kaikkea on alati enemmän. Meistä suomalaisista ennätti tulla maailman onnellisin kansa. Ilman että sitä itse niin huomasimmekaan.
Päättynyt vuosi toi äkillisen paluun menneisyyteen. Johonkin, joka sukupolvi sukupolvelta oli alkanut tuntua yhä etäisemmältä, järjettömyydessään liki mahdottomalta. Suuren sodan kauhut palasivat Eurooppaan.
Huolien taakkaa lisäävät monet suoraan omaan arkeemme vaikuttavat murheet. Sähkön hinta on moninkertaistunut. Sekä elinkustannukset että korot nousevat. Eikä pandemiakaan ole päästänyt meitä vielä otteestaan.
Historiasta on kuitenkin syytä muistaa myös, mistä kaikesta olemme aiemmin yhdessä päässeet eteenpäin. Olemme selvinneet omista sodistamme, mittavasta energiakriisistä ja laman kausista. Nykyistä kovempienkin koettelemusten jälkeen olemme aina rakentaneet entistä parempaa. Varmasti selviämme myös tästä.
Muistutan kuitenkin, ettei selviytymistä mitata keskimäärillä. On välttämätöntä, että myös heikoimmassa asemassa olevat selviytyvät. Tässä on kanssaihmisten auttavan käden aika.
* * *
Venäjän sotatoimet Ukrainassa on kansainvälisen politiikan näyttämöillä moneen kertaan tuomittu. Täydestä syystä. Niin on johdonmukaisesti ja päättäväisesti tehnyt Suomikin.
Jos Venäjä uskoi massiivisen uhan panevan Ukrainan nopeasti polvilleen, se teki pahan virhearvion. Väistämättä mieleen nousee samankaltaisuus talvisotamme kanssa, kun Neuvostoliitto oletti marssivansa Helsinkiin kahdessa viikossa. Autoritaarisesti hallitun maan johtajat, Stalin ja Putin, eivät osanneet tunnistaa oleellista tekijää. Sitä, että vapaassa maassa yksilöillä on tahtoa ja vakaumusta. Ja että yhdessä toimiva kansa on valtava voima.
Virhearvio oli myös luulla, että eurooppalainen tai läntinen myötätunto ukrainalaisia kohtaan olisi ohimenevää. Kävi toisin. Empatian sijaan kun kyse on syvästä myötäelämisestä. Ukrainan asia on otettu omaksi. Ja tuki Ukrainalle vain vahvistuu.
Arvioiden virheelliseksi toteaminen ei kuitenkaan anna vastausta ydinkysymykseen. Miten on mahdollista, että Eurooppaa halkova maantieteellinen raja onkin tosiasiassa kahden kokonaan erilaisen maailmankuvan raja? Rajan tällä puolen on mahdotonta edes kuvitella, että jonkun kansakunnan mieleen tulisi aloittaa sotiminen. Venäjän puolella rajaa asia on toisin.
Ero on fundamentaalinen, sillä viime kädessä kyse on ihmisyyden ja elämän kunnioittamisesta. Viime vuosina on peräänkuulutettu eurooppalaista turvallisuusjärjestystä – milloin vanhan säilyttämistä, milloin uuden luomista. Ja eri tahoilla on esitetty tarvetta turvatakuille. Mutta niin kauan kuin tuo perustavaa laatua oleva maailmankuvan ero vallitsee, näihin kysymyksiin on vaikea löytää uskottavia ja kestäviä ratkaisuja.
Ukrainalaisten kärsimysten päättämiseksi rauhastakin on silti uskallettava puhua. Joka ikinen päivä, jonka sota Ukrainassa jatkuu, kasvattaa sen lohdutonta hintaa. Ihmisiä tapetaan, siviilien kärsimys kasvaa. Korvaamatonta aineellista ja aineetonta tuhoa syntyy.
Näkymä on synkkä. Mutta oikeudenmukainen rauha on päämääränä niin tärkeä, että kaikki aidot yritykset sen eteen ovat kannatettavia. Niin myös Ukrainan pyrkimys saattaa aloitteensa YK:n käsiteltäväksi.
* * *
Mennyt vuosi pakottaa pohtimaan, miten tässä näin pääsi käymään. Ei siis yksinomaan maailman tapahtumissa, vaan ennen muuta omassa ajattelussamme. Miten aloimme pitää mahdottomana jotain, joka kuitenkin tapahtui?
Sillä onhan sitä tapahtunut kaiken aikaa. Sotia on käyty Lähi-idässä, Afrikassa, mutta myös Euroopassa: Balkanilla, Georgiassa, ja Ukrainassakin jo kohta yhdeksän vuoden ajan. Maailmassa on kyllä julmuutta riittänyt. Ehkä meillä – Suomessa, Pohjoismaissa, Euroopassa, lännessä laajemminkin – on vain haluttu tuudittautua siihen, ettei julmuus tänne ulotu.
Nyt se uhkaa ulottua. Joudumme oppimaan, etteivät kaikki suinkaan halua ottaa vastaan malliamme, sitä käyttäytymistä jota itse pidämme oikeana. Joudumme oppimaan, miten vastata toisenlaiseen malliin ja käyttäytymiseen. Pahimmillaan autoritaariseen ja aggressiiviseen.
Ei suinkaan ole niin, että hyvän ajattelu ja esiintuominen pitäisi lopettaa. Mutta meidän on ymmärrettävä, että maailmassa on myös pahaa. Paha ei pelkällä hyvällä hiljene. Pahaa vastaan on oltava päättäväisyyttä ja lujuutta. Kuitenkin aina niin, ettemme itse pahaan sorru ja syyllisty.
Ulkoisiin uhkiin varautumisessa Suomella on ehkä sittenkin muita vähemmän korjattavaa ja anteeksipyydettävää. Valmiutemme ja suorituskykymme on vähintään kokoomme suhteutettuna Euroopan parhaimmistoa. Tämä työ jatkuu.
On kuitenkin korkea aika havahtua myös sisäiseen turvallisuuteen. Suomi on avoin ja suvaitseva, olemme siinä ajattelussa hiipineet Pohjolan, ehkä maailmankin kärkeen. Siinä on paljon hyvää.
Mutta olla suvaitsevaisin, siinäkin piilee sudenkuoppaa. Paha kun on taitava löytämään sen kaikkein löysimmän. Pohjoismaissa suunta kulkee nyt kohti yleisen järjestyksen ja yksilöiden turvallisuuden vahvistamista.
* * *
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on historiallisen käänteen edessä. Mitä vuosi sitten saatoimme vasta aavistella, toteutui jo keväällä. Haimme Nato-jäsenyyttä nopean mutta perusteellisen käsittelyn jälkeen.
Venäjän vaatimukset etupiiristä ja sitten hyökkäys Ukrainaan koskettivat varmasti jokaista suomalaista. Syntyi henki ja vakaumus – emme voi pidemmälle jatkaa perinteistä tietämme. Kansan vahva mielipide heijastui niin tasavallan presidentin ja valtioneuvoston yhteistoimintaan kuin eduskunnan ja puolueiden päätöksiin.
Ratkaisumme ankkuroitiin laajasti suomalaiseen yhteiskuntaan. Näin varmistui, että se pitää paitsi sodan alun tunnekuohujen, myös vaalikausien yli. Suurten muutosten on kestettävä aikaa.
Nyt olemme tilanteessa, jossa kahden maan ratifiointi yhä puuttuu. On mahdollista, että viivästys jatkuu kevään eduskuntavaaliemme yli. Tämäkin mahdollisuus oli esillä jo viime kevään keskusteluissa. On tietysti istuvan eduskunnan käsissä, halutaanko esitys liittymisestä omalta osaltamme ratkaista jo ennen vaaleja.
On joka tapauksessa syytä uskoa, että jäsenyytemme toteutuu alkaneen vuoden kuluessa. Silloin päättyy sotilaallisen liittoutumattomuuden aikakautemme.
Jatkossakin Suomi kantaa pääasiallisen vastuun oman alueensa puolustamisesta. Mutta se tapahtuu osana puolustusliittoa. Saamme turvaa muilta, annamme turvaa muille. Jäsenyytemme myötä koko Naton ennaltaehkäisevä pelote vahvistuu. Samalla kynnys uhata Suomea voimankäytöllä kohoaa entisestään.
Muutos turvallisuutemme takaamisessa on suuri. Ulkopolitiikassamme vallitsee kuitenkin jatkuvuutta: Suomella on vakaa ja vakiintunut linja EU:n jäsenenä ja Pohjoismaana. Suomi tunnetaan maailmalla osaavana, luotettavana ja ennakoitavasti toimivana maana. Tästä maineesta on syytä pitää kiinni myös jatkossa.
* * *
Kansainvälinen tilanne on nyt poikkeuksellisen jännittynyt. Nimenomaan sellaisella hetkellä, kun tarvitsisimme maailmanlaajuista yhteistyötä ihmiskunnan yhteisten haasteiden ratkaisemiseksi. Ilmastonmuutosta on hillittävä ja sen vaikutuksiin on sopeuduttava. Luontokato on pysäytettävä.
Toivoa onneksi on. Päättyneen vuoden rohkaisevin uutinen saatiin aivan joulun alla Montrealin luontokokouksesta, jossa sovittiin luontokadon pysäyttämisestä vuoteen 2030 mennessä. Vaikka tavoite on äärimmäisen kunnianhimoinen, suunta on ainoa mahdollinen. Myös tahti ratkaisee. Aika käy vähiin.
Rohkaisevaa on sekin, että Suomessa elinkeinoelämä on omaksunut kirittäjän roolia vihreässä siirtymässä. Edelläkävijöille avautuu uusia ovia ja mahdollisuuksia maailmalla. Käsillä oleva energiakriisi on tilaisuus nopeuttaa päästöttömiin energialähteisiin siirtymistä. Samalla parannetaan myös omaa turvallisuutta ja huoltovarmuutta.
* * *
Kanssaihmiset
Nuo aikamme suuret haasteet – sota, talouden niukkuus, ilmastonmuutos – vievät ajatukset väistämättä siihen, mikä on todella tarpeellista tai tärkeää. Eikä se koske vain materiaa.
Kohtaamme nyt päivittäin myös yksittäisiä uutisia, joissa näkyy elämän arvaamattomuus. Tapahtuu luonnonmullistuksia, jotka voivat koskea koko kansakuntaa. Tai käsittämättömiä tekoja, jotka järkyttävät syvästi lähiyhteisöä.
Tämä kaikki hiljentää pohtimaan ja korostamaan elämän arvoa. Ja hakemaan hyvää mieltä, itselle ja muille. Arkipäiväinenkin voi riittää: vaikkapa oman vastuun täyttäminen, toiselle auttavan käden ojentaminen tai vain kanssaihmisten kunnioittava kohtaaminen.
Muistan joskus kuulleeni lausahduksen ”ihminen on aika epeli eläväiseksi”. Taitaa siinä olla perää. Jokainen löytää itsestään uusia kykyjä ja ominaisuuksia, jos tiukille joutuu. Suomalaisesta sisustahan siinä on kysymys.
Luotetaan siihen ja luotetaan toisiimme. Niin on vaikeudet ennenkin voitettu. Siitä ponnistaa itseensä luottava Suomi.
Toivotan teille kaikille onnellista alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta.