Tasavallan presidentti Sauli Niinistö tarjosi juhlapäivällisen Helsinkiin akkreditoitujen diplomaattisten edustustojen päälliköille ja heidän puolisoilleen Presidentinlinnassa torstaina 26. huhtikuuta 2018. Kuva: Juhani Kandell/Tasavallan presidentin kanslia.
On ilo nähdä teidät kaikki täällä tänä iltana. Tilanne on toki tuttu, koska nämä päivälliset ovat vuotuinen perinne. Perinteet, kuten yhteisöt ja instituutiotkin, elävät kuitenkin ajassa. Ne ovat yhtä vahvoja kuin ne osatekijät, joista ne koostuvat.
Läsnä on jälleen kerran useita suurlähettiläitä, jotka ovat liittyneet diplomaattikuntaan viimeisen vuoden kuluessa. Osa teistä luovutti valtuuskirjeensä vasta eilen. Haluan toivottaa teidät perheinenne lämpimästi tervetulleiksi Helsinkiin. Toivon, että teistä tulee yhteisömme aktiivisia jäseniä.
Tähän aikaan vuodesta Suomi herää eloon. Valo voittaa pimeyden. Kevät koittaa pitkän talven jälkeen. Voimme luottaa siihen, että luonto hoitaa asian joka vuosi. Vuodenajat vaihtuvat. Aika tekee tehtävänsä, eikä meidän tarvitse kuin odottaa. Kansainvälisissä suhteissa meillä sen sijaan ei ole sitä ylellisyyttä, että voisimme vain odotella sesonkien vaihtumista. Pimeys ei katoa itsestään. Jos haluamme muuttaa tapahtumien kulkua, meidän on ryhdyttävä toimeen. Meidän tehtävämme – yhdessä, kansainvälisen yhteisön jäseninä – on varmistaa, että valo voittaa pimeyden.
Kun katselee maailmaa vuonna 2018, tekemistä tosiaankin riittää. Pimeyttä on paljon. Syyrian tuhoisa sota on siitä erityisen järkyttävä esimerkki. Sodan aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen määrä on sietämätön. Meille on myös alkanut vähitellen valjeta, miten suureksi vaaraksi se on kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle. Kriisin laajeneminen voisi johtaa hallitsemattomiin ja arvaamattomiin seurauksiin maailmanlaajuisesti. Meidän yhteinen vastuumme on löytää ratkaisu tähän kriisiin.
Suomessa juhlittiin viime vuonna satavuotista itsenäisyyttämme, mutta tämän vuoden ensimmäiset kuukaudet olemme muistelleet historiamme synkintä ajanjaksoa. Vuoden 1918 sisällissodan veristen tapahtumien kertaaminen ei ole ollut helppoa. Olen kuitenkin ylpeä siitä, miten olemme kansakuntana sen pystyneet tekemään. Se kertoo siitä yhtenäisyydestä ja resilienssistä, joka on tehnyt Suomesta sellaisen kuin se tänä päivänä on.
Sisällissodan muistojen käsittely on itse asiassa auttanut meitä pohtimaan myös vuoden 1918 jälkeisten vuosikymmenten tapahtumia. Niin järkyttävä kuin lähtökohta olikin, on hämmästyttävää, miten nopeasti suomalaiset pystyivät yhdessä löytämään tien eteenpäin ja ylittämään jakolinjat. Demokratiaan ja oikeusvaltioperiaatteeseen perustuvat instituutiomme olivat tärkeä tekijä tuossa paranemisprosessissa. Instituutioiden hyödyntäminen oli kuitenkin mahdollista vain siksi, että suomalaiset olivat alkaneet pitää itseään taas saman yhteisön jäseninä.
Kokemuksemme Suomesta vuoden 1918 jälkeen lisää myös luottamustani siihen, että kansainvälisellä yhteisöllä voi tulevina vuosina olla edessään myönteisiä mahdollisuuksia. Niihin tarttuminen vaatii kuitenkin aktiivista toimintaa. Toiveajattelu ei vie meitä mihinkään. Asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä ja tunnustettava se tosiasia, ettei kansainvälinen yhteisö tällä hetkellä ole hyvässä kunnossa. Kyvyttömyys saavuttaa yhteisiä ratkaisuja näkyy selvästi – niin Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvostossa kuin muissakin instituutioissa, jotka muodostavat kansainvälisen järjestyksen sellaisena kuin me sen tunnemme. Olisi kuitenkin virhe syyttää tilanteesta pelkkiä instituutioita. Meidän tehtävämme noiden instituutioiden jäseninä on saada ne toimimaan. Ja ne voivat toimia vain, mikäli me alamme pitää itseämme yhteisönä, jossa yhteistyö antaa kaikille jotakin.
Yhteisöllisyyden tunteeseen ei ole oikotietä. Sen syntymisessä oleellista on vuoropuhelu. Eikä vuoropuhelua voi rajoittaa vain niiden välille, jotka jo valmiiksi ovat samaa mieltä. Keskustelu ei tarkoita sitä, että hyväksyisi vastapuolen näkemykset kaikissa asioissa. Se voi kuitenkin auttaa löytämään yhteisiä intressejä vastakkaisten näkemysten lomassa. Mahdollisuuksia vuoropuheluun on käytettävä sen sijaan että niitä pyrkisi kaihtamaan. Pienet, käytännölliset askeleet voivat olla tehokkaampia kuin suuret eleet.
Suomi tekee päättäväisesti töitä vuoropuhelun lisäämiseksi sekä kahdenvälisissä suhteissa että monenkeskisissä järjestöissä. Tällä hetkellä haluamme erityisesti hyödyntää asemaamme Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana. Pragmaattinen yhteistyö arktisella alueella on toistaiseksi säästynyt muuten kireän kansainvälisen ilmapiirin kielteisiltä vaikutuksilta. Niin on oltava jatkossakin. Meidän kaikkien kannalta on parempi, jos arktisesta ei tule vastakkainasettelun alue. Ehkä voisimme kuitenkin olla hiukan kunnianhimoisempiakin. Miksi emme yrittäisi kääntää kehityksen suuntaa ja löytää keinoja levittää kansainväliselle yhteisölle viestiä arktisen yhteistyön myönteisestä ilmapiiristä? Se voisi tuoda valoa koko maailmaan kuin revontulet Lapin taivaalla.
Näissä tunnelmissa haluan päättää puheenvuoroni kohottamalla maljan vuoropuhelulle ja yhteisöllisyyden tunteelle. Toivon voivani luottaa tukeenne valoisamman tulevaisuuden tavoittelemisessa yhdessä tulevina vuosina. Kiitos!