Arvoisat edustustojen päälliköt, hyvät naiset ja herrat,
Viime päivinä ja viikkoina huomiomme on kiinnittynyt Afganistanin dramaattisiin tapahtumiin. Vaikeuksia ulkomaisen läsnäolon vähentämisen myötä toki osattiin odottaa. Mutta vauhti, jolla maa siirtyi Talibanin hallintaan, yllätti meidät kaikki. Vielä on kovin varhaista nähdä koko kuvaa. Mutta selvää on jo, että näillä äkillisillä käänteillä on suuria vaikutuksia. Yhtä lailla konkreettisia kuin symbolisia, yhtä lailla välittömiä kuin pitkäkestoisia.
Päällimmäisenä on tietysti akuutti inhimillinen hätä ja huoli tulevasta Afganistanin rajojen sisällä. Etenkin naisten ja tyttöjen sekä muiden haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten asemasta. Erityinen vastuumme meillä on niiden paikalta palkattujen turvallisuudesta, jotka ovat mahdollistaneet oman toimintamme Afganistanissa näinä vuosina.
Afganistanissa romahti enemmän kuin pelkkä Kabulin hallinto. Tapahtunut ajaa koko läntisen maailman laajempien, perustavanlaatuisten kysymysten ääreen. Jos tulos kahden vuosikymmenen valtavien ponnistusten jälkeen on tämä, mikä on suurten kansainvälisten kriisinhallintaoperaatioiden tulevaisuus, etenkin sellaisten, jotka laajemmin pyrkivät rakentamaan kansakuntia ja muokkaamaan yhteiskuntia? Mikä on lännen kyky edistää arvojaan maailmanlaajuisesti? Ja onko siihen enää edes tahtoa? Entä mitä tämä kaikki tarkoittaa maailmanjärjestykselle?
* * *
Afganistanin asetelmassa vääjäämättä heijastuu myös suurvaltakilpailu. Tuskin kukaan, Kiina sen paremmin kuin Venäjä, haluaa islamistisen ääriliikkeen valtaannousua omilla lähialueillaan. Alueellinen vakauskaan ei ole heille yhdentekevä asia. Mutta sekä Pekingissä että Moskovassa on jo varmasti tehty tulkinta siitä, että Afganistanin kohtalo osoitti, ettei Yhdysvallat ja koko länsi onnistu arvomaailmansa viennissä. Osuupa tulkinta lännen heikkoudesta oikeaan tai ei, epäilyjen varjosta on vaikea irtautua.
Suurvaltakilpailun linssien läpi maailmaa katsoo myös Yhdysvallat. Kun Yhdysvaltain presidentti Biden vieraili Euroopassa kesäkuussa, oli Kiinan painoarvo hänen tapaamistensa sarjassa silmiinpistävä. Liittolaisilta ja kumppaneilta toivotaan ja vaaditaan nyt tässäkin suhteessa yhä enemmän. Yhdysvaltain päävastustajan vaihtumisesta kertoo myös se, että Bidenin ja presidentti Putinin tapaaminen vaikuttaa sujuneen verrattain rakentavissa merkeissä. Vaikka suurta yhteisymmärrystä ei nähty, mielet kohtasivat: halu välttää maiden välisten suhteiden jatkuva kiristyminen osoittautui pienimmäksi, mutta tällä haavaa riittäväksi yhteiseksi nimittäjäksi. Kertoo paljon ajastamme, että tämä voidaan lukea yhdeksi kuluneen vuoden myönteisistä uutisista.
Yhdysvaltain nopea ja vähän yksipuolinenkin vetäytyminen Afganistanista on aiheuttanut Euroopassa kysymyksiä. Mutta olemmeko huomanneet EU:n näkymättömyyden viime viikkojen kriisin aikana? Olen jo pitkään tuonut esille huoltani siitä, miten Eurooppa on menettänyt asemaansa muiden valtakeskusten rinnalla. Kahden suurimman EU-jäsenmaan edessä olevat vaalit eivät ainakaan helpota unionin terästäytymistä tulevana vuonna. Saksan kokeneen liittokansleri Merkelin väistyminen syyskuun liittopäivävaalien jälkeen jättää mittavan aukon, jonka täyttämiseen kuluu aikaa. Ranskan presidentinvaalit ensi keväällä, keskellä Ranskan EU-puheenjohtajuutta, vievät presidentti Macronin huomiota kotimaan asioihin.
EU:n turvallisuus- ja puolustustoiminnan ohjenuoraksi valmistellaan parhaillaan strategiseksi kompassiksi kutsuttua asiakirjaa. Keskustelu Euroopan roolista maailmassa on varmasti tarpeen. Ja olen sitä itsekin toistuvasti perännyt. Mutta pelkkä kompassi ei riitä, jos emme ole kartalla. Todellisuus ajaa nopeasti kovasanaisten tuomioiden ja hyvää tarkoittavien julkilausumien ohi. Voidakseen toimia omaehtoisesti suurvaltapolitiikan kasvavissa paineissa Eurooppa tarvitsee omaa voimaa. Voima taas edellyttää yhtenäisyyttä, päättäväisyyttä, sitoutumista yhteisesti valittuun linjaan ja toimeenpanokykyä. Kaikesta tästä EU:n yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on tällä hetkellä valitettavan suuri pula.
* * *
Helsingin Etyk-huippukokouksesta tulee vuonna 2025 kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Suomeen kohdistuu ilman muuta odotuksia tuon merkkivuoden juhlistamisessa. Mielestäni näihin odotuksiin kannattaa tarttua kunnianhimoisesti. Ei yksinomaan vanhoja muistellen, vaan tulevaisuuteen katsoen.
Aloitetaan Helsingin kirjaimesta, siis vuoden 1975 Etyk-päätösasiakirjasta. Sen kymmenen periaatetta vahvistettiin Pariisin peruskirjassa vuonna 1990 uudelleen. Nuo periaatteet muodostavat yhä parhaan perustan koko Euroopan turvallisuusjärjestykselle. Niiden merkitys ei ole kadonnut, vaikka niitä matkan varrella on sekä haastettu että rikottu. Kuten eilen Kiovassa Krim-foorumin perustamiskokouksessa totesin, näitä yhteisiä sitoumuksia meidän on myös jatkossa järkkymättä puolustettava.
Alkuperäisen kokouksen isäntänä Suomella on Etyjin tulevaisuudesta ja sen periaatteista erityinen vastuunsa. Olisimme juhlavuonna mitä luontevin Etyj-puheenjohtaja. Kun Etyjin pääsihteeri Schmid myöhemmin tällä viikolla vierailee Helsingissä, tästä varmasti keskustellaan.
Resursseista tämän vastuun kanto ei saisi jäädä kiinni – jos pystyimme puheenjohtajuuteen vuonna 2008, miksemme myös neljän vuoden kuluttua? Ja juuri vastuuta on nyt tarjolla, ei pelkkiä seremonioita: Etyjin piirissä on kova tarve sekä Helsingin periaatteiden uudelleen vahvistamiselle että koko järjestön toimintakyvyn palauttamiselle.
* * *
Etyj-puheenjohtajan tehtävä on jo itsessään vaativa. Pelkkään Helsingin kirjaimeen meidän ei silti pidä tyytyä. Kasvavien jännitteiden ja yhteisien ongelmien keskellä koko maailma, ei vain Etyj-alue, tarvitsee nimittäin kipeästi Helsingin henkeä. Viisikymmentä vuotta sitten tuo Helsingin henki toi aikansa suurvallat saman pöydän ääreen, käymään keskenään vuoropuhelua, erimielisyyksistä huolimatta.
Nyt suurvalta-asetelma on toinen, mutta tarve dialogille yhä suurempi. Maailma on jakautumassa blokkeihin, mikä voi olla ymmärrettävääkin. Mutta viime kädessä blokkien yli on päästävä puhumaan. Vastaaminen sodan ja rauhan kysymyksiin, ilmastonmuutokseen ja luontokatoon, pandemioihin ja uusien teknologioiden haasteisiin onnistuu vain yhdessä. Kyse on yhteisistä ihmisvelvollisuuksistamme. Siis siitä, millaisen maailman jätämme seuraaville sukupolville. Siitä, mitä itse kukin meistä voi tehdä, että perintömme olisi kestävä, sekä luonnon että ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta. Tämän vastuun kantaminen edellyttää luottamuksen rakentamista, alkuun pientenkin yhteisten nimittäjien hakemista.
Tästä lähtökohdasta, luottamuksen rakentamisesta, olen esittänyt Helsingin hengen elvyttämistä globaalilla tasolla. Onnistuessaan aloitteen määränpäänä voisi olla jopa Helsingin hengen huippukokous, Etyj-yhteydestä selvästi erillinen tapaaminen, jossa olisi riittävän kattava päämiesedustus eri maanosista. Tuloksena voisi olla sitoumus menettelyihin ja tapoihin, joilla pyrimme yhdessä ihmisvelvollisuuksiemme täyttämiseen.
Nyt on hyvä keskittyä tunnustelemaan, millaista vastakaikua tämä ajatus yleisellä tasolla herättää. Avoimesta vuoropuhelusta kun hahmottuu hiljalleen kuva siitä, mitä kukin pitää mahdollisena ja mitä mahdottomana. Myönteinen palaute toisi pohjaa edetä seuraavalle tasolle. Ja jo ennen sitä: mitä enemmän Helsingin hengestä puhumme, sitä enemmän päädymme sitä toteuttamaan.
Olen itse tätä vuoropuhelua viime kuukausina jo useiden kollegojeni kanssa käynyt. Keskustelut ovat olleet kovin rohkaisevia, Berliinistä Moskovaan, Washingtonista Pekingiin. Alkavana syksynä minulle tarjoutuu useita tilaisuuksia jatkaa ja syventää tätä keskustelua. Toivon nyt, hyvät suurlähettiläät, että myös te viette Helsingin hengen viestiä asemamaissanne eteenpäin ja kuuntelette tarkalla korvalla, miten siihen suhtaudutaan.
* * *
Ilmastonmuutoksen torjunta on yksi painavimmista ihmisvelvollisuuksistamme. Siihen haasteeseen on myös Helsingin hengen alla tartuttava. Tärkeä muistutus jo hyvin tuntemistamme faktoista saatiin kansainvälisen ilmastopaneelin tuoreessa raportissa. Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on levinnyt laajalle, etenee ripeästi ja voimistuu entisestään. Kehitystä emme enää saa tyystin pysäytettyä, mutta näin emme voi jatkaa. Vaaditaan välittömiä toimia.
Olen itse puhunut jo pitkään arktisesta alueesta ilmastonmuutoksen suunnannäyttäjänä. Vaara koko maailman menettämiseen arktisen alueen myötä on yhä kasvanut. Meillä pohjoisessa on kuitenkin mahdollisuus osoittaa suuntaa ei vain ongelmalle, vaan myös sen ratkaisuille. Ratkaisumalleja on konkretisoitava. Esimerkiksi mustan hiilen torjunnan välitön luonne on helppo yksilöidä. On myös merkille pantavaa, että suomalainen elinkeinoelämä alkaa nähdä ilmastonmuutokseen sopeutumisen yhä laajemmin mahdollisuutena, ei vain uhkana. Tätä samaa asennetta peräänkuulutan nyt kaikilta.
Maailmanlaajuiset mittasuhteet ovat selvät. Suomi ei ilmastonmuutosta yksin ratkaise. Mutta uskottava puheoikeus näissä asioissa, mahdollisuus vaatia suuremmilta päästäjiltä voimakkaampia toimia – se edellyttää meiltä omia tekoja. Tekoja, eikä vain pelkkiä tavoitteita. Elämistä niin kuten opetamme. Kouriintuntuvia näyttöjä uusista ilmastotoimista on meilläkin oltava, kun osallistun Suomen edustajana Glasgow’n ilmastokokouksen korkean tason osuuteen marraskuun alussa.
* * *
Moni toivoo tieteestä ja teknologiasta meille pelastajaa. Koronapandemia on osoittanut, että tämä toivo ei ole täysin turha. Vaikka mennyt puolitoista vuotta on tuottanut monia pettymyksiä ja takaiskuja, on hyvä muistaa, ettemme koskaan aiemmin ole pysyneet pandemian kintereillä niin rivakasti kuin nyt. Etenkin rokotekehitys on ollut ennennäkemättömän nopeaa. Samalla olemme saaneet tuta globaalin tiedeyhteisön rajat ylittävän yhteistyön voiman. Se on toiminut yli rajojen ja yli aatteiden.
Tieteen ja teknologian nopea kehitys ei tuo mukanaan yksinomaan teknisiä ratkaisuja. Se muokkaa talouksia ja yhteiskuntia ja vaikuttaa syvällisesti meihin kaikkiin. Elinkeinojen ohella koko elämämme on nopeassa muutoksessa. Uudet teknologiat mahdollistavat monenlaista hyvää, mutta myös murrokseen liittyvät ongelmat ja uhat alkavat nousta esiin.
Kukaan ei selviä näistä haasteista yksin. Tarvitaan laaja-alaista globaalia yhteistyötä. Tätä yhteistyötä vaikeuttaa kuitenkin se, että teknologia on erottamattomasti kietoutunut käynnissä olevaan suurvaltakilpailuun. Teknologia on sekä kilpailun näyttämö että yksi sen päämotiiveista. Meneillään on kilpajuoksu siitä, kenen teknologia ja kenen standardit pääsevät valta-asemaan. Tämä on pienelle, avoimeen talouteen ja yhteistyöhön nojaavalle Suomelle vaikea tilanne.
Ongelma koskee koko Eurooppaa. Teknologisen kehityksen aallonharjalla pysyminen määrittää koko mantereemme tulevaisuutta. Jos emme pysy tässä kehityksessä mukana, vähenee globaali vaikutusvaltamme entisestään. Jos emme ymmärrä teknologian merkitystä syvällisesti ja laaja-alaisesti, ei meillä ole paljon annettavaa kansainvälisissä keskusteluissakaan. Meidän on oivallettava teknologian ja ulkopolitiikan yhteys paljon nykyistä paremmin. Tämän ymmärryksen lisäämisessä teillä, arvoisat suurlähettiläät, on oma tärkeä tehtävänne.
* * *
Aiemmin mainitsemani ihmisvelvollisuudet pitävät luonnollisesti sisällään myös ihmisoikeudet. Ihmisoikeuksien puolustaminen on jo kauan ollut olennainen osa ulkopolitiikkaamme. Nyt näyttää selvältä, että Suomi valitaan lokakuussa pidettävässä vaalissa YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseneksi seuraavaksi kolmen vuoden ajaksi. Se tarjoaa meille alustan, jota on osattava käyttää taiten. Kovasanaisten julkilausumien laatiminen on vielä helppoa, todellisen muutoksen aikaansaaminen paljon vaikeampaa. Jälkimmäisessä onnistuminen on ihmisoikeuspolitiikkamme todellinen mittari.
Ihmisoikeuksien ja muuttoliikkeen ristipaineet ovat saaneet minut taas viime aikoina palaamaan vuonna 2016 valtiopäivien avajaisissa pitämääni puheeseen. Moni ei siitä silloin pitänyt, kun viittasin arvomaailmaamme syvästi liittyvään dilemmaan – siihen, soveltuvatko vanhat sopimukset aivan toisiin olosuhteisiin. Standardimme ovat korkealla koetuksella. Se ei ole yksittäisten maahanmuuttajien vika. Mutta muuttoliike haastaa EU:n haastamaan omat periaatteensa. Kyetäänkö todella kovan paikan tullen pitämään ihmisoikeussopimuksista kiinni niin kuin me itsellemme uskottelemme? Ja ellei, mitä sitten tapahtuu? Euroopan on jo nähty suojaavan itseään piikkilangoilla ja push back -toimin. Periaatteista on hiljaisen hyväksynnän kautta päädytty tulkinnan tielle.
Dilemma on taas kerran kääntymässä akuutimmaksi, kun muuttoliikkeen voimistumisesta muualtakin kuin Afganistanista on selviä merkkejä. Lisäksi olemme hiljattain joutuneet todistamaan Valko-Venäjän perin kyynistä tapaa käyttää muuttoliikettä Liettuan ja koko Euroopan painostamiseen. Keskustelu Saksan ja Ranskan johdolla on jo nyt käynnistynyt siitä, miten vuoden 2015 kriisiksi yltyneiden kehityskulkujen toistuminen tällä kertaa voitaisiin välttää. Tähän keskusteluun Suomenkin on syytä aktiivisesti osallistua. Tyydyttävä tasapaino periaatteiden ja realiteettien välillä on löydettävä. Täydellistä emme siitä saa.
Olisi miellyttävämpää, jos emme joutuisi vastakkainasettelujen äärelle. Mutta aina päätöksenteko ja vastuunkanto ei ole miellyttävää. Viime kädessä meidän kaikkien on puolustettava suomalaista yhteiskuntaa.