Puheen alkuperäiskieli on englanti. Muutosvarauksin.
Kokonaisturvallisuus 2000-luvulla – Suomen malli
Elämä vanhoina hyvinä aikoina oli helppoa. Sota oli sotaa ja rauha oli rauhaa. Eikö niin?
Määritelmän mukaan sota oli aseellinen selkkaus eri maiden välillä tai eri ryhmien välillä maan sisällä. Rauha oli sen vastakohta – aika, jolloin sotaa ei ollut tai sota oli juuri päättynyt. Yksinkertaista.
Nykyään asiat eivät ole yksinkertaisia. Raja sodan ja rauhan välillä on hämärtynyt. Sodankäynnin välineinä voidaan käyttää myös asioita, joiden piti tuoda meidät yhteen –kaupankäyntiä, energiaa, tietoa, valuuttaa tai teknologiaa. Tämä tarkoittaa, että kaikki voidaan aseellistaa. Jopa ihmisiä käytetään välineinä, niin kuin olemme Suomen ja Venäjän rajalla viime aikoina nähneet.
Hybridihyökkäykset ovat arkipäivää rauhan aikana, eikä niihin yleensä liity sodanjulistusta. Myös perinteinen sota on monimutkaista ja monitahoista. Perinteistä sodankäyntiä on edelleen olemassa – tämä näkyy sekä Euroopassa että Lähi-idässä – mutta välineet ja menetelmät ulottuvat kranaatteja ja juoksuhautoja pidemmälle.
Samalla tavoin turvallisuus oli ennen ulko- ja puolustuspolitiikkaa: joukkoja, panssarivaunuja, aseita, ammuksia ja muuta vastaavaa. Näin ei ole enää. Turvallisuus, ulkoinen tai sisäinen, ei kuulu vain armeijan ja poliisin toimivaltaan.
En yritä ollenkaan kiistää Max Weberin määritelmää, jonka mukaan valtio on ainoa taho, joka voi laillisesti käyttää voimakeinoja. Haluan vain sanoa, että kokonaisturvallisuus on muutakin kuin voimankäyttöä.
Tämä puhe on toinen osa kolmen puheen sarjaa, jossa käsittelen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Ensimmäisen, lähinnä puolustukseen keskittyvän puheenvuoron pidin Brysselissä kuukausi sitten. Korostin, että puolustusta on tarkasteltava kokonaisvaltaisesti: kansallisesti, Natossa ja EU:ssa.
Tänään puhun turvallisuudesta ja tarkemmin ottaen kokonaisturvallisuudesta 2000-luvulla. Esitykseni jakaantuu kolmeen osaan:
1. Nykyinen turvallisuusympäristö
2. Kokonaisturvallisuus käsitteenä
3. Kokonaisturvallisuus käytännössä
Tavoitteeni on kertoa, miten me Suomessa olemme rakentaneet kokonaisturvallisuutta. Teesini on yksinkertainen: kylmän sodan jälkeisen aikakauden päätyttyä kokonaisturvallisuus on tehokkain tapa vastata turvallisuusuhkiin. Ja sanon suoraan: Euroopan osalta nämä uhat tulevat pääasiassa Venäjältä. En usko pelonlietsontaan, mutta pahimman varalle on oltava varautunut.
Haluan aluksi kiittää mahdollisuudesta puhua täällä Hertie Schoolissa. Minulla on hyviä muistoja yhteistyöstämme niiltä ajoilta, kun työskentelin Euroopan yliopistoinstituutin professorina ja laitoksen johtajana Firenzessä. Arvostan politiikan tutkimukseen erikoistuneita käsitteleviä kouluja. Niissä yhdistyvät teorian ja käytännön parhaat puolet. Olette malliesimerkki meille kaikille. Haluan myös ilmaista kunnioitukseni Hertie Schoolin entiselle johtajalle Henrik Enderleinille.
1. Nykyinen turvallisuusympäristö
Kylmän sodan jälkeinen aikakausi on ohi. Se päättyi Venäjän täysimittaiseen hyökkäykseen Ukrainaan helmikuussa 2022. Toisen maailmansodan jälkeen luotuja kansainvälisiä instituutiota ja sääntöjä haastetaan ja uhataan.
Aseelliset konfliktit ovat lisääntyneet sekä paikallisesti että alueellisesti, esimerkkinä Israelin ja Hamasin välinen sota. Samalla on selvää, että useimmat meneillään olevat konfliktit – myös Afrikassa – liittyvät tavalla tai toisella globaalin vallan järjestyksen, tasapainon ja dynamiikan muutokseen. Suurvaltakilpailu on palannut.
Elämme rauhattomuuden aikaa, niin kuin Mark Leonard osuvasti ilmaisee asian pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan ”Age of Unpeace”. Tai vallankumouksen aikaa, kuten Fareed Zakaria kuvailee viimeisimmässä kirjassaan ”Age of Revolution”. Tulevassa kirjassani kutsun tätä epäjärjestyksen ajaksi. Sitä leimaavat maailmanlaajuiset levottomuudet, strateginen kilpailu ja disruptiiviset teknologiat.
Historia ei päättynyt kylmään sotaan. Kaikki maailman 200 kansallisvaltiota eivät omaksuneet demokratiaa, markkinataloutta tai globalisaatiota. Itse asiassa viimeisen kymmenen vuoden aikana demokratia on taantunut, valtiokoneistot vahvistuneet ja alueellistuminen noussut trendiksi.
Saksankieliset käsitteet Energiewende, uusiutuviin energiamuotoihin siirtyminen, ja Zeitenwende, historiallisen käännekohdan saavuttaminen Saksan ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa, ovat vakiintuneet kansainväliseen yleiskieleen. Keskinäisriippuvuudesta on tullut kirosana. Energiariippuvuutta pidetään naiivina. Teknologiariippuvuus nähdään vaarallisena. Kansainvälinen järjestelmä kärsii luottamuspulasta. Mitä lähempänä arvoketju on kotimaata, sitä parempi. Tai näin ainakin sanotaan.
Samalla yhteiskuntamme ovat entistä keskinäisriippuvaisempia – ulkoisesti ja sisäisesti. Yhteiskunnan elintärkeät toiminnot perustuvat viestintäverkkoihin, energiaan, tiedonkulkuun ja avaruussijoitteisiin järjestelmiin, kuten GNSS. Turvallisten 5G- ja 6G-verkkojen tarvetta ei voi liikaa korostaa. Kaikkiin kriittisiin infrastruktuureihin kohdistuu uhkia, olivatpa ne sitten fyysisiä, digitaalisia tai sosiaalisia.
Teknologialla on yhä suurempi merkitys elämässämme tavoilla, joita emme osaa edes kuvitella. (En tiedä teistä, mutta olen itse täysin riippuvainen teknologiasta). Tulevaisuuden maailma muodostuu datavirroista, tekoälystä ja muista nousevista ja disruptiivisista teknologioista. Mahdollisuudet tuovat tullessaan uhkia.
Valtiolliset ja ei-valtiolliset toimijat haastavat muita, käyttävät vaikutusvaltaansa muihin tai painostavat muita monilla eri aloilla diplomatiasta sotilaalliseen toimintaan ja taloudesta tiedonvälitykseen. Useimmiten tällaiset toimet eivät ylly avoimiksi konflikteiksi. Ne eivät ole rauhanomaisia, mutta niitä ei voida julistaa sotatoimiksi.
Autokratiat eivät pysty hallitsemaan tekoälyä, mutta ne aiheuttavat tehokkaasti sekasortoa demokratioissa. Yksi liberaalin demokratian peruspilareista koostuu sananvapaudesta ja tiedotusvälineiden vapaudesta. Tämä tekee meistä helposti ulkopuolisen vaikuttamisen kohteen. Meidän on oltava valppaita ja varmistettava, että yhteiskuntamme kestävät disinformaation.
Koska turvallisuusympäristö on epävakaa ja käytettävissä olevat välineet aiempaa monipuolisemmat, meidän on tarkasteltava turvallisuutta paljon laajemmin. Tämä johtaakin puheenvuoroni toiseen kohtaan, kokonaisturvallisuuden käsitteeseen.
2. Kokonaisturvallisuus käsitteenä
Kokonaisturvallisuuden lähtökohtana on ymmärrys siitä, että sisäinen ja ulkoinen turvallisuus, siviili- ja sotilasturvallisuus, julkinen ja yksityinen turvallisuus, rauha ja sota – kaikki nivoutuvat toisiinsa. Ne kulkevat käsi kädessä.
Turvallisuutta ei siis voi tarkastella vain kovan, pehmeän tai älykkään vallan näkökulmasta, vaan sitä on tarkasteltava kokonaisvaltaisesti. On ymmärrettävä omat haavoittuvuutensa, jotka usein sijoittuvat eri toimijoiden ja niiden vastuiden välimaastoon. Suomessa tätä varten on luotu kokonaisturvallisuuden käsite, jonka mukaan on toimittu jo vuosikymmenien ajan.
Olemme rakentaneet kokonaisturvallisuutemme kuuden toisiinsa kytkeytyvän pilarin varaan: yhteiskunnan kriisinkestävyys, sotilaallinen suorituskyky, huoltovarmuus, taloudellinen turvallisuus, demokratia ja arvot sekä kansainvälinen yhteistyö.
Ensimmäisen pilarin ajatus on se, että yhteiskunnan kriisinkestävyys alkaa jaetusta vastuusta. Se perustuu vahvaan yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon. Jokaisella on oma osansa järjestelmässä. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta vahva koulutusjärjestelmä yhdistettynä medialukutaitoon ja terveeseen järkeen on hyvä lähtökohta.
Toinen pilarimme eli vahva sotilaallinen suorituskykymme perustuu miesten yleiseen asevelvollisuuteen ja naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Itse suoritin asepalvelukseni juuri ennen kylmän sodan loppua. Poikani on juuri lopettamassa 12 kuukauden palveluksensa. Asepalvelus on yhtä lailla puolustuskykyä kuin yhteisiä kokemuksia ja yhteiskunnallista liimaa. Yli 80 prosenttia suomalaisista on valmis puolustamaan maataan.
Kolmannen pilarin eli huoltovarmuuden osalta meillä on Huoltovarmuuskeskus, joka koordinoi ja hallinnoi kriittistä tuotantoa ja varastoja (elintarvikkeet), palveluita (polttoaineet) ja infrastruktuuria (tieto) vakavissa häiriö- ja hätätilanteissa. Tämä on hyvin pitkälti julkisen ja yksityisen sektorin yhteistoimintaa. Käsittelen sitä yksityiskohtaisemmin jäljempänä.
Neljäs pilarimme on taloudellinen turvallisuus, joka on yhtä tärkeä kuin muutkin pilarit. Se kattaa useita erilaisia ulottuvuuksia, esimerkiksi ulkoisista toimijoista johtuvien taloudellisten riippuvuuksien välttämisen ja taloudellisen painostuksen torjumisen. Pohjimmiltaan tämä tarkoittaa sen varmistamista, että kriittiset teollisuudenalat (tietoliikenne) ja materiaalit (harvinaiset mineraalit) eivät vaarannu kriisitilanteissa. Riskien vähentäminen ei kuitenkaan saisi tarkoittaa irrottautumista muusta maailmasta.
Viides pilari on muistutus siitä, että tärkeä osa kokonaisturvallisuutta on kykymme puolustaa ja ylläpitää demokraattisia instituutioita. Vallanjako ja kolmijako-oppiin perustuva oikeusvaltio muodostavat tälle hyvän perustan. Nykymaailmassa, jossa vaalituloksia kyseenalaistetaan ja disinformaatio haastaa demokraattisen keskustelun, meidän on oltava valppaita puolustamaan sananvapautta sekä tiedotusvälineiden vapautta.
Kansainvälinen yhteistyö on kokonaisturvallisuuden keskeinen osatekijä ja kuudes pilari. Meille EU on luonnollinen yhteistyökumppani. Siksi olen iloinen siitä, että Euroopan komissio on pyytänyt edeltäjääni, presidentti Sauli Niinistöä laatimaan suosituksia siitä, miten EU:n siviili- ja puolustusvalmiutta voitaisiin parantaa. Lisäksi Suomen aloite varautumisunionista etenee Brysselissä.
Kun siis kuulemme Saksan kotimaan tiedustelun johtajan Thomas Haldenwangin arvioivan ”…valtiojohtoisten sabotaasitekojen riskin kasvaneen merkittävästi” ja että erityisesti Venäjälle ei näytä tuottavan ongelmia toteuttaa tällaisia toimia eurooppalaisella maaperällä, on korkea aika vahvistaa kokonaisvaltaisia turvallisuusjärjestelmiämme. Ja tämä meidän on tehtävä yhdessä.
3. Kokonaisturvallisuus käytännössä
Puheenvuoroni loppuosassa annan teille kolme esimerkkiä siitä, miten me Suomessa huolehdimme kokonaisturvallisuudesta: ne ovat Huoltovarmuuskeskus, maanpuolustuskurssit ja väestönsuojat.
Jo edellä mainitsemani Huoltovarmuuskeskus on huoltovarmuutemme keskeinen tekijä. Sen tehtävänä on yhdistää sekä yhteiskunnan että elinkeinoelämän tavoitteet ja intressit. Sotaa käydään etulinjassa. Se voitetaan pitämällä yhteiskunta toiminnassa.
Aikaisemmin keskityttiin aineelliseen varautumiseen: varmuusvarastoissa oli öljyä, ampumatarvikkeita, lääkkeitä, elintarvikkeita, maskeja ja niin edelleen. Materiaalista varautumista täydennettiin 2000-luvulla yhtä tärkeällä osatekijällä: toiminnan jatkuvuuden hallinnalla. Tavoitteena on varmistaa, että yhteiskunnan elintärkeät toiminnot jatkuvat ilman keskeytystä.
Julkisella sektorilla ministeriöillä on lakisääteisiä tehtäviä toimialojensa valvonnassa. Yksityisen sektorin toimijoiden osallistuminen huoltovarmuustyöhön on kuitenkin pääosin vapaaehtoista. Yksityisen sektorin vapaaehtoinen osallistuminen Suomen huoltovarmuustyöhön on aina ollut ominaista. Sitä täydennetään sopimuksilla (esim. varastointivaatimukset ja viestintäjärjestelmien varmistaminen) ja sääntelyllä (esim. tietoliikenne ja rahoitusala).
Tämä julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus perustuu toisen maailmansodan aikana saatuihin kokemuksiin ja pian sodan jälkeen laadittuihin toimintamalleihin. Se perustuu yritysten keskinäiseen luottamukseen ja halukkuuteen toimia yhteisen asian puolesta. Myös yritykset hyötyvät: ne voivat muodostaa verkostoja tai liittyä verkostoihin, lisätä ymmärrystään uhkaympäristöstä ja vaihtaa parhaita käytäntöjä liiketoiminnan jatkuvuuden suunnittelussa. Tämä järjestelmä – kuten koko kokonaisturvallisuuden malli – pidetään toiminnassa ja ajan tasalla jatkuvalla harjoittelulla.
Toinen esimerkki kokonaisturvallisuutta koskevasta lähestymistavasta ovat maanpuolustuskurssimme. Kurssit kokoavat neljä kertaa vuodessa yhteen eri taustoista tulevia ihmisiä. Poliittisten puolueiden edustajia, virkamiehiä, yritysjohtajia, toimittajia, kansalaisyhteiskunnan edustajia. Kursseja on järjestetty yli 60 vuotta.
Tänä keväänä vuorossa oli kurssi numero 248. Kolmen viikon ajan osallistujat sukelsivat syvälle Suomen kokonaisturvallisuuteen, ulko- ja turvallisuuspolitiikasta talouteen ja infrastruktuuriin, huoltovarmuudesta kriisitilanteiden päätöksentekoon.
Kurssilla luodaan verkostoja hallinnon ja yhteiskunnan alojen välille. Kurssin jälkeen osallistujilla on syvempi ymmärrys suomalaisen yhteiskunnan turvallisuutta tukevista rakenteista. Kurssilaiset saavat näkökulmia turvallisuuspolitiikkaan, ja osa on saattanut jopa muuttaa näkemyksiään.
Järjestelmä toimii. Minulla on paljon ystäviä, jotka ovat palanneet näiltä kursseilta innostuneina ja ylpeinä – elinikäisiä ystävyyksiä solmineina. Maanpuolustuskurssit ovat yhdistävä kokemus, jonka avulla Suomen kokonaisturvallisuudesta tehdään yhteinen asia.
Kolmas esimerkki, jonka haluan ottaa esille, on väestönsuojelu kriisiaikoina. Erityisen järeä esimerkki Suomen varautumisesta on väestönsuojamme. (Kirjaimellisesti, koska ne on yleensä rakennettu betonista.) Suomessa on yli 50 000 väestönsuojaa. Niissä on tilaa yhteensä 4,8 miljoonalle ihmiselle. Miettikää tuota lukua ja verratkaa sitä koko Suomen 5,6 miljoonan väestöön.
Normaalioloissa väestönsuojia käytetään lähinnä liikuntatiloina, metroasemina ja parkkihalleina. Asuinrakennuksissa ne ovat usein varastokäytössä. Poikkeusoloissa ne suojaavat väestöä erityisesti sotilaalliselta uhalta. Väestönsuojat antavat turvaa räjähdysten aiheuttamilta vaikutuksilta, rakennusten sortumilta, paineaalloilta, säteilyltä ja muilta vastaavilta uhilta.
Väestönsuojien rakentaminen ja ylläpito ei ole ollut kovin suosittua Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen. Ne eivät ole halpoja. Suomi on kuitenkin pitänyt väestönsuojien rakentamisen lakisääteisenä velvoitteena koko maassa. Mieluummin käyttäisimme niitä edelleen urheiluhalleina ja metroasemina, mutta meidän on varauduttava. Mahdoton ei ole enää mahdotonta.
Päätelmät
Lopuksi lainaan Puolustusvoimien sotatalouspäällikköä, kenraaliluutnantti Mikko Heiskasta. Financial Timesin haastattelussa aiemmin tällä viikolla hän totesi, että ”meidän on varauduttava pitkäaikaiseen kriisiin… Olemme ottaneet käyttöön osan (hankintasopimuksistamme), tarkistaneet kaikki sopimuksemme, testanneet ampumatarvikkeiden ja muiden varusteiden hankintaa. Lisäksi testaamme strategisten kumppaniemme suunnitelmia ja valmiutta”.
Samassa Financial Timesin jutussa eräs Nato-jäsenmaan kokenut diplomaatti totesi, että ”Suomi on varautumisen mallioppilas. Suomalaiset eivät tinkineet valmiudestaan 1990- ja 2000-luvuilla, ja nyt useimmat meistä voivat vain ihailla sitä, mitä heillä on. Heidän kykynsä mobilisoida ihmisiä ja yrityksiä kriisitilanteessa on todella vaikuttava”. Vaikka nämä ystävälliset sanat imartelevat meitä, on tärkeää muistaa, että meillä ei koskaan ollut todellista vaihtoehtoa.
Kokonaisturvallisuudessa on kyse tästä. Meidän on varauduttava. Tämä on suomalainen tapa toimia. Valmiuksien rakentaminen vie vuosia, ja olen iloinen siitä, että olemme sen tehneet. Velvollisuutemme on puolustaa liberaalia demokratiaa, avointa yhteiskuntaa ja vapautta. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän on suhtauduttava 2000-luvun kokonaisturvallisuuteen entistä vakavammin. Tätä emme voi tehdä yksin, meidän on tehtävä se yhdessä.
Kiitos.
