Tasavallan presidentti Tarja Halosen avauspuheenvuoro Euroopan sosiaalisen peruskirjan uudistamista käsittelevässä seminaarissa Säätytalolla 8.2.2011

Kuva: Eero Kuosmanen / Ulkoministeriö

Tasavallan presidentti Tarja Halosen avauspuheenvuoro Euroopan sosiaalisen peruskirjan uudistamista käsittelevässä seminaarissa Säätytalolla 8.2.2011
Viime syksynä tuli kuluneeksi 60 vuotta Euroopan ihmisoikeussopimuksen synnystä. Tänä vuonna puolestaan on syytä juhlia Euroopan sosiaalisen peruskirjan 50-vuotista taivalta.

Sosiaalisen peruskirjan synty vuonna 1961 osui aikaan, jolloin monet Euroopan maat olivat vasta ottamassa ensi askeleita hyvinvointivaltioiden rakentamisen tiellä. Sillä asetettiin yhteiset vähimmäisstandardit mutta sovittiin myös niitä korkeampien standardien suuntaviivoista. Samalla vahvistettiin yhteistä eurooppalaista arvopohjaa. Sosiaalisen peruskirjan kautta solidaarisuus muita kanssaihmisiä kohtaan ja yhdenvertaisuus vahvistuivat osana yhteistä eurooppalaista arvopohjaa.

Niin ihmisoikeussopimus kuin Sosiaalinen peruskirjakin olivat syntyessään ensimmäisiä oikeudellisesti sitovia ihmisoikeussopimuksia ja sellaisenaan tiennäyttäjiä muulle maailmalle. Suomi ei tuolloin vielä voinut olla mukana laatimassa kumpaakaan asiakirjaa mutta oli ensimmäisten mukana ratifioimassa vastaavia vuonna 1966 laadittuja YK:n yleissopimuksia ja on myöhemmin pyrkinyt kaikilla mahdollisilla tavoin vahvistamaan niin eurooppalaisten kuin yleismaailmallistenkin ihmisoikeuksien toteutumista. Siksi meille on erityinen ilo ja kunnia saada järjestää tämä kansainvälinen seminaari Sosiaalisen peruskirjan 50 juhlavuoden kunniaksi.

* * *
Viime vuosina jotkut ovat kysyneet, mihin me enää tarvitsemme erillisiä eurooppalaisia ihmisoikeuksia ja mihin ylipäätään Euroopan neuvostoa. Meillähän on Euroopan unioni! Olen yleensä vastannut kysyjälle: Eurooppa tarvitsee sekä unionin että neuvoston. Ensimmäinen on 27 maan taloudellinen ja poliittinen yhteenliittymä. Jälkimmäinen on organisaatio, joka on pienen ihmisen asialla eikä sen toimivalta rajoitu 27:ään maahan vaan kattaa 47 kansakuntaa, 800.000 ihmistä ja ulottuu alueellisesti Reykjavikista Vladivostokiin.

Se, että Euroopan neuvostossa ovat mukana kaikki Euroopan suuret maat ja lähes kaikki muutkin, on tärkeätä sekä kansalaisille että Euroopan valtioille ja valtioiden yhteenliittymille. Tärkeätä on myös se, että kaikki 47 maata ovat sitoutuneet Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja että 43 maata on sitoutunut myös Euroopan sosiaaliseen peruskirjaan. Yhdessä nämä kaksi Euroopan ihmisoikeuksien kannalta keskeistä oikeudellista asiakirjaa tarjoavat suojaa 98 prosentille maanosamme kansalaisista.

Iloitsen siitä, että meillä on pitkään jatkuneen keskustelun jälkeen vihdoinkin täysi syy tarkastella niin kansalais- ja poliittisia oikeuksia kuin sosiaalisiakin oikeuksia yhtenäisenä kokonaisuutena.

Kun Suomi kahdeksantenatoista maana sitoutui Euroopan sosiaaliseen peruskirjaan vuonna 1991, oli kyseinen sopimus tuolloin saavuttanut jo 30 vuoden iän mutta se oli yhä useille sen aiemmin ratifioinneille maillekin tuntematon – tai kuten sanonta kuului – näkymätön asiakirja. Yhdellekään maalle ei ollut siihen mennessä annettu yhtään huomautusta lainsäädännön tai käytännön puutteellisuuksista.

Kun me tänä vuonna juhlimme tämän tärkeän asiakirjan puolivuosisataista taivalta, siitä on tullut toimiva ja tunnustettu kansainvälinen sopimus, yksi eurooppalaisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kivijaloista ja malli, jota muut maanosat, kuten Amerikka ja eteläinen Afrikka ovat seuranneet ja muut, kuten pohjoinen Afrikka sekä läntinen ja eteläinen Aasia ovat seuraamassa.

Kuten me salissa olijat tiedämme, Euroopan sosiaalisella peruskirjalla oli keskeinen vaikutus myös EU:n Perusoikeuskirjan laatimisessa laadittaessa Nizzassa vuonna 2000. Se oli perustana, johon standardit otettiin pääosin vuonna 1996 uudistetusta Sosiaalisesta peruskirjasta, vaikka siihen eivät kaikki EU:n jäsenmaat olleet tuolloin vielä sitoutuneet eivätkä ole sitä vieläkään. Joka tapauksessa osana EU:n perusoikeuskirjaa Sosiaalisen peruskirjan monet oikeudet siirtyivät osaksi EU:n oikeutta. Nizzan sopimus tuli osaksi Lissabonin sopimusta, joka puolestaan teki perusoikeuskirjan normeista 25 maata sitovia 1. joulukuuta 2009 alkaen.

Se tosiasia, että Euroopan neuvostossa ja Euroopan unionissa on hyvin pitkälle yhteneväinen sosiaalisten normien perusta, asettaa erityiset haasteet etenkin sopimusten noudattamista valvoville elimille ja niiden keskinäisen suhteen järjestämiselle. Ihmisoikeussopimuksen valvonta kuuluu Ihmisoikeustuomioistuimelle, Sosiaalisen peruskirjan valvonta Sosiaalisten oikeuksien komitealle ja EU:n perusoikeuksien valvonta kansallisille tuomioistuimille ja viime kädessä EU:n tuomioistuimelle. – Kolme säädöstä, jotka ovat monilta osin päällekkäisiä, ja kolme ylikansallista valvontajärjestelmää!

On enemmän kuin tärkeätä tietää ja tuntea, mitä toiset valvontaelimet tekevät. Strasbourgin ja Luxembourgin välille tarvitaan valokaapeli, joka mahdollistaa toinen toistensa päätöksenteon seuraamisen reaaliajassa. Vaikka Euroopan neuvostolla ja Euroopan unionilla saattaa organisaatioina olla erilaiset politiikkatavoitteet ja erilaiset toiminta-ajatukset, lainkäytöllä tulee olla yhteinen suunta. Kansalaisten olisi vaikea ymmärtää sitä, että keskeiset lainkäyttäjät päätyisivät samanlaisissa asioissa erilaisiin ratkaisuihin. Näin ei ole tapahtunut eikä pidäkään tapahtua.

Vuonna 1998 sain olla mukana Portugalin pitkäaikaisen pääministerin, Mario Soaresin johtamassa viiden hengen ryhmässä hahmottelemassa edessä olevia Euroopan neuvoston kehittämistoimia. Järjestön jäsenvaltioiden määrä oli tuolloin lyhyessä ajassa kaksinkertaistunut ja järjestön oli syytä uusia rakenteitaan ja menettelytapojaan. Teimme tuolloin koko joukon ehdotuksia.

Pidimme muun muassa tärkeänä, että kaikkien jäsenvaltioiden tuomioistuinlaitoksia kehitetään toimeenpanovaltaan nähden autonomisiksi, että kansainvälisten valvontaelinten vuoropuhelua kansallisten vastuuelinten kanssa lisätään ja että kansainvälisten valvontaelinten keskinäistä koordinaatiota lisätään. Kaikkein parhaiten minulle on kuitenkin jäänyt mieleen raporttimme johdantoon kirjattu yleinen vaatimus, jonka mukaan yhdentyvillä ja globalisoituvilla markkinoilla Euroopan neuvoston tehtävänä nähtiin erityisesti muita heikompaan asemaan joutuneiden kanssaihmisiemme suojelu: ”globalisation without poverty.” Vuosituhatkokouksessa vuonna 2000 YK asetti köyhyyden poistamisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kehitysponnistelujen keskiöön. Heikomman osapuolen suojelu on kirjattu useaan kohtaan Sosiaalista peruskirjaa ja tuo sama tehtävä tulisi pitää tänäänkin mielessä Euroopan neuvostoa edelleen kehitettäessä.

* * *
Minkälaisia nämä tulevaisuuden askeleet voisivat sitten olla?

Ensimmäistä tärkeää askelta ollaan jo ottamassa. Euroopan unionin liittymistä Ihmisoikeussopimuksen sopijapuoleksi on jo valmistelu jonkin aikaa ja se noussee lähiaikoina myös poliittisen päätöksenteon kohteeksi. Tähän liittyen voidaan tietenkin esittää jatkokysymys: Olisiko EU:lla syytä harkita vastaavanlaista liittymistä myös Euroopan sosiaaliseen peruskirjaan?

Ajatusta voidaan kehittää pitemmällekin. Miksi ylipäätään jatkaa kahden sopimuksen linjalla. Kun EU on onnistunut liittämään kansalais- ja poliittiset oikeudet sekä sosiaaliset oikeudet yhteen sopimukseen, miksei myös Euroopan neuvostossa voitaisi kodifioida nykyiset kaksi keskeistä sopimusta yhdeksi. Samalla voitaisiin pohtia, mitä kolmannen sukupolven oikeuksia tähän yhtenäiseen eurooppalaiseen ihmisoikeussopimukseen tulisi sisällyttää.

Säännösten kodifiointi ei vielä merkitse sitä, että sosiaalisten oikeuksien erityispiirteet tulisi kokonaan häivyttää. Niiden kollektiivinen luonne ja dynaamisuus voidaan ja tulee säilyttää myös tulevaisuudessa mutta siellä, missä kysymys on perustavaa laatua olevasta selviytymisestä, myös sosiaaliset oikeudet voitaisiin ja tulisi turvata yksilöllisinä oikeuksina.

Sekä YK:n että ILO:n piirissä kanteluoikeus on ulotettu järjestöjen ohella myös yksilötasolle. Tämän saman uudistuksen toteuttaminen Euroopan neuvoston valvontakäytännössä voisi olla ensi askel siihen suuntaan, että kansalaisoikeuksien ja sosiaalisten oikeuksia valvontajärjestelmiä voitaisiin lähentää toisiinsa myös Euroopan neuvoston piirissä.

Pitkällä tähtäimellä eurooppalaisten ihmisoikeuksien toteutumista tulisi voida valvoa nykyistä yhtenäisemmän järjestelmän avulla. Siksi kaikki askeleet tähän suuntaan merkitsevät edistystä. Sosiaalisia oikeuksia valvovan sihteeristön vahvistaminen, yksilökantelujen mahdollistaminen sekä valvovan komitean ammatillisuuden edistäminen ovat kaikki toimia, joilla sosiaalisten oikeuksien valvontaa tehostetaan ja tuodaan lähemmäs kansalais- ja poliittisten oikeuksien valvontaa. Samansuuntaista kehitystä tukisi myös se, että Euroopan unioni tulisi myös Sosiaaliseen peruskirjan osapuoleksi. Kaikki nämä olisivat ensiaskeleita kohti yhtenäistä eurooppalaisten ihmisoikeuksien järjestelmää.

Kestävän kehityksen ja globalisaation aikakaudella tulee kiinnittää erityistä huomiota sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Toivon, että me eurooppalaiset voimme myös tulevaisuudessa olla ylpeitä siitä, että maanosamme on edelläkävijä demokratian ja ihmisoikeuksien toimeenpanossa.