Tasavallan presidentin juhlaesitelmä Helsingin yliopiston Alumnijuhlassa tiistaina 6.11.2001 Vanhalla ylioppilastalolla

(MUUTOSVARAUKSIN)

ONKO KANSAINVÄLINEN YHTEISTYÖ MAHDOLLISTA?



Kun vuosi sitten kokoonnuimme Alumnijuhlan merkeissä tuskin kukaan meistä pystyi arvioimaan tämän päivän turvallisuusriskejä. Olimme toki yksimielisiä perinteisen sodan uhkan häipymisestä maanosastamme ja siitä että tilalle on tullut monimutkaisia konflikteja, joissa etniset, uskonnolliset, kulttuurilliset, taloudelliset ja sosiaaliset kysymykset kietoutuvat yhteen. Muuttuessaan aseellisiksi niihin liittyy sisällissotaan tai terrorismiin kuuluvia piirteitä.
Mutta - arvoisat kuulijat - kaikenhan piti tapahtua muualla.

Yhdysvaltoihin syyskuun 11. päivänä kohdistuneet terrori-iskut pysäyttivät käytännössä koko maailman. Näiden tekojen vaikutus - tuhansien ihmisten kuolema - on kaikille selvää. Mutta mitä kaikkea muuta nuo kauheat teot ovat saaneet tai saavat aikaan, emme voi kaikilta osin vielä tietää.

Syyskuun 11. päivän tapahtumat sisälsivät riskin, että Yhdysvallat kääntyisi sisäänpäin ja jättäisi kansainvälisen kanssakäymisen aikaisempaa vähemmälle. Onneksi näin ei käynyt. Presidentti Bush ilmoitti kantanaan lähes välittömästi, että he eivät voi poistaa terrorismia pelkästään omin voimin. Menestyksekäs terrorismin vastainen toiminta edellyttää kansainvälistä yhteistoimintaa. Muutama viikko sitten tehty kyselytutkimus osoittaa, että selkeä enemmistö amerikkalaisista tukee tätä kansainvälisen yhteistyön politiikkaa.

Terrorismin vastaisessa toiminnassa on kaksi toiminta-aluetta. Ensinnäkin toimenpiteet, jolla syyskuun kauhutekoihin syyllistyneet saadaan vastuuseen. Toiseksi on pohdittava, mitä on tehtävissä, jotta terrorismilta vältyttäisiin tulevaisuudessa.

Nato päätti jo 12. päivänä syyskuuta Yhdysvaltojen aloitteesta, että mikäli terroriteot olivat ulkoapäin ohjattuja, niin NATO:n jäsenmaat pitävät niitä hyökkäyksenä kaikkia jäseniä vastaan

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi samana päivänä Yhdysvaltojen esittämän päätöslauselman (1368), jossa tuomitaan voimakkaasti terrorismi sekä todetaan turvallisuusneuvoston valmius ryhtyä kaikkiin YK:n peruskirjan mukaisiin toimiin terroritekojen vuoksi ja todetaan kaikkien maiden oikeus itsepuolustukseen peruskirjan mukaisesti. Tätä turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa seurasivat sitten YK:n täysistunnon päätöslauselma ja turvallisuusneuvoston toinen päätöslauselma (1373). Nato teki myös toisen päätöksen, jossa se totesi, että hyökkäys todellakin oli hyökkäys kaikkia sen jäsenmaita vastaan.

Tuen ja solidaarisuuden osoitukset seurasivat toisiaan: Euroopan unionin yleisten asiain neuvoston ja Eurooppa-neuvoston päätökset, Islamilaisten maiden terrorismin tuomitseva päätös sekä lukematon määrä muita kansainvälisten yhteisöjen kannanottoja. Käytännöllisesti katsoen maailman kaikki maat - Irakia lukuun ottamatta - tuomitsivat Yhdysvaltoihin kohdistuneet terrori-iskut ja ilmaisivat valmiutensa yhteiseen toimintaan terrorismia vastaan. Erityisen merkittävänä asiana on pidetty Venäjän yhteistyöhakuista politiikkaa. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että Yhdysvallat haki näkyvästi kansainvälistä tukea ja solidaarisuutta ja sen vetoomukseen vastattiin yhtä myönteisesti ja yhtä näkyvästi.

Yhdysvallat on tavallaan jatkanut tätä yhteistyötä päättämällä maksaa velkansa YK:lle. Vielä marraskuun aikana YK saa tililleen yli 500 miljoonan dollarin suorituksen. Yhdysvallat on poistanut Pakistania ja Intiaa koskevat pakotteensa ja antanut merkittäviä kauppaetuja Indonesialle. YK-velkojen maksaminen on tietysti Yhdysvaltojen velvollisuus, eivätkä kaikki velat tule edes vielä suoritetuksi. Mutta jokainen tietää kuinka vaikea tämä asia on ollut menneinä vuosina ja kuinka tärkeä kädenojennus tämä on sekä YK:lle että kansainväliselle yhteisölle yleensä. Toivon itse, että jatkoa seuraisi myös sopimuspolitiikan puolella. Tärkeitä asioitahan on odottamassa vaikka kuinka paljon. Mainitsen tässä esimerkiksi vain Kioton pöytäkirjan, yleissopimuksen lasten oikeuksista ja kansainvälisen sotarikostuomioistuinhankkeen.

Mutta entä sitten itse terrorismin vastaisen toiminnan tulokset? USA:n ja Ison-Britannian sotilaalliset toimet Afganistanissa ovat olleet julkisuudessa päähuomion kohteena. Ihmisten tunteet ovat ymmärrettävästi hyvin ristiriitaisia. Toisaalta ollaan huolestuneita siitä, ettei terrori-iskuista vastuussa olevia ole saatu kiinni ja toisaalta tunnetaan suurta surua ja sääliä Afganistanin siviiliuhreista. Eivätkä kansainvälisten avustusjärjestöjen varastotkaan ole säästyneet pommeilta. Vaatimus tulitauon aikaansaamisesta kertoo tilanteen hankaluudesta. Humanitäärisen avun vieminen Afganistaniin ennen talvea edellyttää pitkähköä tulitaukoa. Tulitauko auttaisi erinomaisesti talibaneja myös järjestämään joukkonsa uudelleen ja siis pitkittämään sotaa.

YK:n peruskirjan ja turvallisuusneuvoston päätösten mukaan USA:lla on oikeus itsepuolustukseen, jota sotilaalliset iskut Afganistaniin tämän mukaan ovat, koska varsinaiset syylliset ja konfliktin aloittajat ovat Al Qaida ja sitä suojeleva Taleban. Yhdysvaltojen tulee luonnollisesti noudattaa kansainvälistä oikeutta mukaan lukien sotaa koskevat säännöt ja välttää esimerkiksi siviilikohteita.

Laillinenkin sota tuottaa paljon surua ja tuhoa, eikä se yksin riitä terrorismin taltuttamiseen. Pidemmällä aikavälillä korostuvat poliisi- ja oikeusalan yhteistyö sekä kaikki se poliittinen toiminta, jolla voimme kitkeä kasvupohjaa terrorismilta.

Puheelleni annettu otsikko sisälsi kysymyksen "Onko kansainvälinen yhteistyö mahdollista?" Minun vastaukseni on kyllä. Kansainväliselle yhteistyölle on aikaisempaakin suurempi tarve. Ympäristön saastuminen, kansainvälinen rikollisuus, huumekauppa, lapsi- ja naiskauppa, ruokaturvallisuus… Listaa voisi kasvattaa vaikka kuinka pitkään. Mikään maa ei voi ratkaista näitä ongelmia yksin, vaan tarvitaan kaikkien yhteistyötä. Terrorismi on yksi haaste lisää tällä listalla. Ei sen kumoaja.

Tämän terroristitkin tahtomattaan osoittivat. Poliittinen tahto tehdä yhteistyötä on ihmiskunnan onneksi kasvanut uusien uhkien edessä eikä suinkaan hävinnyt.

Globaalit ongelmat tarvitsevat ratkaisupaikakseen myös maailmanlaajuisen foorumin. Tärkein foorumi kansainväliselle yhteistyölle ja myös terrorismin vastaiselle yhteistoiminnalle on Yhdistyneet kansakunnat. YK on se paikka, jossa voidaan käydä aidosti kansainvälistä vuoropuhelua ja tehdä yhdessä kaikkia koskevia päätöksiä. Järjestön toimintakyky on kuitenkin riippuvainen jäsenmaiden tahdosta. Meidän kaikkien pitää tehdä parhaamme, jotta syksyn aikana osoitettu yhteistyöhalu jatkuu tulevaisuudessa. Nobel -lautakunnan päätös antaa rauhanpalkinto tänä vuonna juuri YK:n pääsihteeri Kofi Annanille ja järjestön koko henkilökunnalle on loistava tunnustus.

Yhteisen tahdon löytäminen ei ole aina helppoa, kuten näimme esimerkiksi Durbanin rasisminvastaisessa konferenssissa tämän vuoden syyskuussa. Tilanne on tuttu myös YK:n turvallisuusneuvostossa, jolla on avainasema kehitettäessä maailman rauhaa ja turvallisuutta. Yhtä lailla yksittäisiä konflikteja koskevat päätökset kuin itse turvallisuusneuvoston oman työn reformikin ovat olleet tuskastuttavan hitaita.

Nyt YK:ssa on päästy parempaan yhteistyöhön. Sekä turvallisuusneuvosto että yleiskokous ovat ryhtyneet toimintaan terrorismin vastustamiseksi. Turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 1373/28.9.2001 asetetaan jäsenmaille konkreettisia velvoitteita terrorismin vastaisiksi toimiksi ja velvoitetaan jäsenmaat raportoimaan toimistaan turvallisuusneuvostolle 90 vuorokauden kuluessa. Samassa yhteydessä luvataan jäsenmaille tukea ja ohjausta päätöslauselman toimeenpanossa.

Tämä on mielestäni juuri sitä kansainvälistä yhteistyötä, jota on kaivattu. Maailmanjärjestö antaa jäsenmaille velvoitteita, valvoo niiden toimeenpanoa ja ilmaisee valmiutensa auttaa ja tukea tehtävän suorittamisessa.

Toinen toiveita herättävä asia on YK:lle kaavailtu rooli Afganistanin yhteiskunnan jälleenrakentamisessa. Tämä prosessi edellyttänee vielä neuvotteluja, sillä tehtävä on varmasti vaikea. Kaikki muistanevat Kamputsean ja Itä-Timorin hankaluudet eikä tämä varmaankaan tule olemaan sen helpompi.

Entä sitten Maailman kauppajärjestö WTO? Sen ministerikokous alkaa muutaman päivän päästä Dohassa. Uskaltaako senkin suhteen olla toiveikas? Sielläkin voitaisiin luoda uutta uskoa. Asialistalla on esimerkiksi lääkkeiden patenttisuoja. Kehitysmaathan ovat pitkän aikaa vaatineet, että niillä pitäisi olla oikeus murtaa lääkkeiden patenttisuoja tilanteissa, jossa kansanterveys on vakavasti uhattuna. Teollisuusmaat ovat vastustaneet tätä voimakkaasti. Yhdysvallat ja Kanada harkitsivat kuitenkin muutama viikko sitten vakavasti patenttisuojan murtamista saadakseen kansalaisilleen riittävästi antibiootteja pernaruttoa vastaan. Lopulta molemmat maat pääsivät asiasta sopuun patentin haltijan kanssa.

Toivottavasti tämä lisää omaa ymmärrystämme kehitysmaiden vaatimuksia kohtaan. Monissa kehitysmaissa kansanterveystilanne on eri syistä uhattuna tai jopa katastrofaalinen. Ymmärrämme kaikki toki myös sen, että lääkkeiden kehittäminen voisi pysähtyä, jollei lääkeyrityksillä ole mahdollisuutta ansaita lääkkeillään. Lääkeyrityksillä on myös realistinen pelko siitä, että pakkolisensoidut lääkkeet voivat levitä rikollisesti myös teollisuusmaihin. Toivon kuitenkin, että kaikilla osapuolilla löytyy ymmärrystä toisten huolille ja että asiassa päästään kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun.

Myös eurooppalaisella tasolla on löydetty yhteistyö uudelleen. Terrorismin vastustaminen on noussut ykkösaiheeksi sekä Euroopan neuvostossa että Euroopan unionissa. Hyvin monet kansalaisten arkiturvallisuuteen liittyvät asiat kuuluvatkin enemmän sisä- ja oikeusministereiden kuin puolustusvoimien alaan. Ja jos nyt löydetään yhteistyö terrorismin vastustamiseksi, voi se myös omalta osaltaan auttaa taistelussa yleensäkin kansainvälistä rikollisuutta vastaan. Suomen ollessa EU:n puheenjohtajana Tampereella pidetyssä huippukokouksessa sovittiin jo periaatteessa niistä toimista, joita tarvitaan. Päätösten vieminen eteenpäin käytännön tasolle on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Vasta tänä syksynä asia tavallaan pakon edessä on liikahtanut.

Mutta asia on vaikea edelleenkin. Kysymys ei ole nimittäin mistään ajallisesti rajatusta yhteistyöstä, vaan meidän pitää pystyä siihen tästä eteenpäin. Samalla kun me torjumme terrorismia ja sen edustamaa väkivaltaa, suvaitsemattomuutta, vihaa ja fanaattisuutta meidän itsemmekin pitää varoa tartuntaa. Meidän pitää tukea demokratiaa, vapautta, suvaitsevaisuutta, oikeutta ja tasa-arvoa. Terrorismin torjunta kansalaisten perusoikeuksia rajoittamalla ei voi olla oikea tie. Tehokkaat ja toimivat ratkaisut on löydettävä muulla tavoin. Tampereella huippukokouksessa me puhuimme "vapauden ja turvallisuuden alueesta". Vapaus on kulmakivi rakennettaessa turvallisempaa Eurooppaa.

Suomelle osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön on luonnollinen valinta. Osallistumme kansainvälisten järjestöjen toimintaan ja meillä on vahva bilateraalisten suhteiden verkosto. Niihin kannattaa sijoittaa jatkossakin - vaikka se maksaa rahaa.

Demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltio alkavat jo täällä Suomessa. Samoin kuin suvaitsevaisuuskin. Se ei ole vain presidentin, hallituksen tai eduskunnan asia. Se on jokaisen asia. Juuri sen vuoksi eri kirkkokuntien kynttilämielenosoitus heti syyskuussa tai monet muut kansalaistapahtumat sen jälkeen ovat tärkeitä. Suvaitsevaisuutta kun ei voi delegoida.

Kansainvälinen yhteistyö ei ole vain mahdollista, vaan se on välttämätöntä. Ja se on meidän kaikkien tehtävä.