Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Maanpuolustuskurssiyhdistyksen 40-vuotisjuhlassa 21.5.2001

(muutosvarauksin)



Ankarat luonnonolosuhteet ovat ehkä jo alusta alkaen opettaneet meidät suomalaiset rakentamaan selviämisen oman kovan työn ja lujan yhteisen vastuun varaan. Se on ollut toimintamalli niin sodan kuin rauhan aikaista turvallisuutta rakennettaessa. Meidän pohjoismaiseen malliimme kuuluu varsin luontevasti laaja demokratia ja turvallisuuden rakentaminen hyvinvointiyhteiskunnasta maanpuolustukseen.

Suomalaisilla on myös omakohtaista kokemusta siitä, ettei sota rajoitu vain rintamalle, vaan se ulottaa vaikutuksensa koko kansaan. Sama koskee myös sodan jälkeistä yhteiskunnan jälleenrakentamista.

Ensimmäinen maanpuolustuskurssi, silloiselta nimeltään "Totaalisen maanpuolustuksen kurssi" järjestettiin 17.4. - 6.5. 1961. Maanpuolustuskurssien tehtävä on säilynyt lähes muuttumattomana kuluneen neljän vuosikymmenen ajan. Niillä on käsitelty turvallisuuspolitiikkaa, maanpuolustusta ja poikkeusoloihin varautumista. Kuluneiden vuosien aikana 159 kurssille on osallistunut 6113 yhteiskuntamme eri aloilla toimivaa, laajasti eri kansalaispiirejä edustavaa suomalaista. Ensimmäisen maanpuolustuskurssin osanottajat perustivat heti kurssin jälkeen Maanpuolustuskorkeakouluyhdistyksen, josta sittemmin tuli Maanpuolustuskurssiyhdistys.

Valtakunnalliset ja alueelliset maanpuolustuskurssit yhdessä asevelvollisille ja reservin kertausharjoituksiin osallistuville annetun informaation kanssa, ovat laaja-alaisin valtiovallan antama turvallisuuspoliittinen koulutus. Tämän lisäksi erilaissa kansalaisjärjestöissä - kuten maanpuolustus-kurssiyhdistyksessä - on käyty milloin vilkkaampaa milloin vaimeampaa keskustelua kulloinkin ajankohtaisista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä. Suomalaiset ovat kiinnostuneita turvallisuuspolitiikasta ja osaavat sekä sanoa julki mielipiteensä että joskus vaietakin. Kansalaiskeskustelu, jota käytiin ennen neuvoa antavaa kansanäänestystä Euroopan unioniin liittymisestä, oli tässä mielessä hyvin mielenkiintoinen.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittiset päätökset edellyttävät pitkäjänteistä suunnittelua. Tulevaisuuden ennustaminen ja siihen vaikuttaminen ei ole yleensäkään kovin helppo tehtävä. Turvallisuuspolitiikassa virheen tekeminen voi olla paitsi kallista myös kohtalokasta. Pyrkimys löytää mahdollisimman laaja yksimielisyys turvallisuutta koskevista kysymyksistä on siis järkevää. Parlamentaariset puolustuskomiteat vuosina 1970 -1981 olivat yritys löytää pitkäjänteisyyttä varsin nopeasti vaihtuvien hallitusten aikana.

Uskallan kuitenkin väittää, että kun pääministeri Lipposen hallitus jo kesäkuussa 1995, parin kuukauden hallitusyhteistyön jälkeen antoi eduskunnalle Suomen historian ensimmäisen turvallisuuspoliittisen selonteon, oli astuttu uuteen avoimuuden kauteen. Selonteon pohja oli edellisen pääministeri Ahon hallituksen ajalta, mutta työtä ei saatu valmiiksi ennen vaaleja. Turvallisuuspoliittisessa selonteossa vahvistetulle sotilaalliseen liittoutumattomuuteen perustuvalle puolustusratkaisulle rakennettiin vuoden 1997 puolustuspoliittinen selonteko.

Eurooppa on muuttunut varsin nopeasti kylmän sodan päättymisen jälkeen. Aivan aiheellisesti vuoden 1997 selonteon yhteydessä valtioneuvosto esitti puolustuksen rakennemuutoksen arvioimista tarkistusluonteisesti vuonna 2001. Samassa yhteydessä valtioneuvosto totesi puolustuksen pitkäjänteisen suunnittelun edellyttävän perusteellisen selonteon laatimista viimeistään vuonna 2005.

Nyt valmisteilla olevaa selontekoa on tehty tässä hengessä. Tähän mennessä käydyn keskustelun pohjalta voin todeta, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan päälinjoista samoin kuin puolustuksen peruslinjasta vallitsee laaja yksimielisyys. Maanpuolustuksen sopeuttamisesta uusiin olosuhteisiin, on sitten esitetty kysymyksiä, joihin vastaamisessa pitää ottaa huomioon myös käytettävissä olevat taloudelliset resurssit.

Valtion budjetti on tietysti hallituksen ja eduskunnan asia. Kun olen kuitenkin jo ymmärtänyt , ettei kaikkea sitä, mitä puolustusvoimat toivoisivat ole saatavissa, olen itsekin ollut kiinnostunut siitä, mitä keinoja valitaan uskottavan kansallisen puolustuksen ylläpitämiseksi. On tärkeää, että pyrimme rauhallisesti saamaan laajan yksimielisyyden päätettävistä asioista. Olen vakuuttunut, että se on mahdollista.

Kansallinen ja kansainvälinen turvallisuus muodostuu useista tekijöistä, jotka ovat luonteeltaan poliittisia, taloudellisia, sotilaallisia, ihmisoikeuksiin, yhteiskunnan toimintakykyyn, yleiseen järjestykseen tai ympäristökysymyksiin liittyviä. Maamme turvallisuudesta huolehtiminen on huolehtimista kaikista yhteiskuntamme osa-alueista.

Suomelle sotilaallinen liittoutuminen on kysymys, jota arvioidaan turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden osana, ei ainoastaan sotilaallisista lähtökohdista.

Suomeen ei näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa voida arvioida kohdistuvan erillistä sotilaallista uhkaa. Tästä huolimatta Suomen on kaikissa tilanteissa kyettävä huolehtimaan oman alueensa koskemattomuudesta. Suomen kansallinen puolustuskyky tähtää osaltaan vakauden ylläpitämiseen.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja voidaan kiteyttää seuraaviin perustekijöihin:

1. uskottavan puolustuskyvyn ylläpitäminen ja kehittäminen
2. pysyttäytyminen vallitsevissa olosuhteissa sotilaallisesti liittoutumattomana sekä
3. osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön turvallisuuden ja vakauden vahvistamiseksi YKssa, ETYJissä, EUssa ja NATOn rauhankumppanuuden puitteissa samalla pohjoismaista yhteistyötä painottaen.

Monien Itämeren maiden puolustuspolitiikassa on tapahtunut oleellisia muutoksia. Muut pohjoismaat ovat käytännössä luopuneet alueellisesta puolustuksesta ja suuntautuvat yhä selvemmin kansainväliseen kriisinhallintaan. Baltian maat hakevat NATO-jäsenyttä ja toteuttavat turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaansa tästä lähtökohdasta. On kysytty miksi Suomi ei seuraa jompaakumpaa tai molempia esimerkkejä.

Muiden pohjoismaiden suunnittelemat ja toimeenpanemat rakennemuutokset puolustusvoimissaan eivät käy sellaisenaan malliksi Suomelle. Tähän on useita syitä.

Lähtökohtamme puolustusvoimien kehittämiselle ovat toiset kuin naapurimaissamme. Me emme ole kehittämässä puolustusvoimistamme kokonaisuudessaan kansainväliseen toimintaan kykeneviä ja NATO-yhteensopivia. Suomen puolustusvoimat on edelleen tarkoitettu Suomen, koko Suomen, puolustamiseen.

Toiseksi Suomella ei ole halua tai tarvetta luopua yleisestä asevelvollisuudesta. Yleinen asevelvollisuus, käsitteen varsinaisessa merkityksessä, on edelleen vankka perusta Suomen puolustukselle. Yleinen asevelvollisuus ja yhteiskunnallinen varautuminen toimintaan poikkeusoloissa kytkevät puolustusvoimat ja muun yhteiskunnan tiiviisti toisiinsa. Yleinen asevelvollisuus tarjoaa tulevaisuudessakin pohjan koko maan kattavan puolustusratkaisun ylläpitämiseen ja kehittämiseen.

Suomi ei ole luopumassa alueellisesta puolustusjärjestelmästään. Geopoliittinen sijaintimme sekä sotilaallinen liittoutumattomuutemme asettavat puolustuskyvyllemme suuret vaatimukset. Miesvahvuudeltaan Euroopan suurimpiin kuuluvia puolustusvoimiamme pidetään myös lähialueen turvallisuutta vahvistavana tekijänä.

Yleisen sodan kuvan muutos ja sotatekninen kehitys heijastuvat puolustukselle asettaviin vaatimuksiin. Mielenkiinnon kohteena pitää olla ne tilanteet, joita varten puolustusta kehitetään. Suomeen kohdistuvan erillisen sotilaallisen uhkan todennäköisyys on varsin pieni. Silti meidän on varauduttava torjumaan myös laajamittaista Suomeen kohdistuvaa hyökkäystä.

Muuttuneiden uhka-analyysien vuoksi vuoden 1997 selonteossa otettiin tavoitteeksi yllätysvaikutukseen pyrkivän strategisen iskun torjuntakyvyn kehittäminen. Tällaisen iskun torjuminen edellyttää asevoimien laadun ja liikuteltavuuden lisäämistä. Neljän vuoden takaisella päätöksellä valmiusprikaatien muodostamisesta on keskeinen merkitys torjuntakyvyn kehittämiselle. Valmiusprikaatit luovat samalla tarvittaessa edellytyksiä koko kenttäarmeijan mobilisointiin laajamittaisen hyökkäyksen torjumiseksi.

Meidän on niin ikään kyettävä torjumaan poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen painostus samoin kuin muualla puhkeavan kriisin heijastusvaikutukset. Tämä edellyttää poliittisesti, taloudellisesti ja teknisesti vahvaa yhteiskuntaa. Kansainvälisen riippuvuuden lisääntymisen myötä yhteiskunnat ovat tulleet yhä haavoittuvammiksi kansalliset rajat ylittäville riskeille ja uhkille. Lisäksi nykyaikaiset teknistyneet ja verkottuneet yhteiskunnat voivat olla entistä haavoittuvampia niin onnettomuuksien kuin tahallisen vahingoittamisen suhteen.

Kansainvälinen yhteistyö on noussut entistä tärkeämpään asemaan Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Olemme mukana rakentamassa yhteistyöhön perustuvaa turvallisuutta Euroopassa ja koko maailmassa.

Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvostolla on ensisijainen vastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä. Tuemme pyrkimyksiä YK:n ja ETYJ:in rauhanturvatoiminnan tehostamiseksi ja olemme valmiit osallistumaan jatkossakin näiden järjestöjen rauhanturvaamistoimintaan. Suomi on korostanut, että EU:n kriisinhallintajoukkojen tulee olla käytettävissä myös YK:n rauhanturvaoperaatioissa. EU:n vahvistuvan kriisinhallintakyvyn myötä myös EU-maiden asema YKssa saattaa vahvistua.

Rauhanturvalakimme mukaan Suomella voi olla korkeintaan 2000 sotilasta kerrallaan YK:n tai ETYJ:n valtuuttamissa kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä. Suomi päättää jatkossakin itse mihin operaatioon osallistumme ja millä tavoin. Toki koetamme samanaikaisesti täyttää kansainvälisen yhteisön meille asettamat odotukset. Meille sopivat ratkaisut on haettava erikoistumisesta ja korkeatasoisesta osaamisesta - laadusta, ei määrästä.

Osallistuminen kansainväliseen kriisinhallintaan kehittää ja vahvistaa myös kotimaan puolustusta. Osallistuminen kansainväliseen kriisinhallintaan ei tapahdu kansallisen puolustuksen kustannuksella.

Ollakseen uskottava toimija kriisinhallinnassa Euroopan unionilla tulee olla käytettävissään poliittisten ja taloudellisten keinojen lisäksi sotilaallisia keinoja kriisien estämiseksi ja syntyneiden kriisien hoitamiseksi. EU:n sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kehittäminen onkin edennyt hämmästyttävän nopeasti.

Euroopan unioni sopii poliittis-taloudellisen luonteensa vuoksi hyvin siviilikriisinhallintaan. Meidän tulisikin EU:ssa luoda kapasiteettia ja rakentaa toimintamalleja, joiden lähtökohtana on kriisien ehkäisy, ratkaisu ja kriiseistä toipuminen: demokratian ja kestävän taloudellisen kehityksen edistäminen, ihmisoikeuksien kunnioittaminen sekä oikeusvaltioperiaatteen juurruttaminen ja vahvistaminen. Turvallisuus syntyy arkipäivän asioista: asumisesta ja toimeentulosta, terveydenhuollosta ja opetuksesta, järjestyksestä ja tuomioistuimista. Sotilaallisia toimia tarvitaan varmasti jatkossakin, mutta pelkästään niiden varaan ei voida rakentaa kestävää tulevaisuutta.

EU:n kriisinhallintakyvyn kehittämisessä on tärkeää panostaa myös sotilaallisen- ja siviilikriisinhallinnan koordinaatioon. Kokonaisvaltai-suudestaan huolimatta unionin ei tietenkään kannata pyrkiä tekemään kaikkea itse vaan toimia entistä tehokkaammassa yhteistyössä YK:n, ETYJin ja Euroopan neuvoston ja NATOn kanssa.

Presidentti Kekkonen totesi Kouvolassa lähes 40 vuotta sitten pitämässään puheessa, että mikään valtio ei voi ylläpitää puolueettomuutta, jollei sen puolueettomuustahtoon ja -kykyyn luoteta.

Valtaosa suomalaisista on viime vuosina ollut sitä mieltä, että jos Suomeen hyökätään, suomalaisten olisi puolustauduttava aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta. Myös usko oman maan mahdollisuuksiin tavanomaisin asein käytävässä sodassa on lisääntynyt.

Nämä tiedot osoittavat mielestäni kansalaisten antavan selvän hyväksyntänsä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle linjalle. Osallistumisemme kansainväliseen kriisinhallintaan YK- ja Nato-johtoisissa operaatioissa sekä ponnistelumme kehittää Euroopan unionin kriisinhallintakykyä ovat omalta osaltaan lisänneet suomalaisten turvallisuutta. Olemme pyrkineet vaikuttamaan sellaisten ristiriitojen ratkaisemiseen, jotka voivat vaarantaa myös meidän turvallisuutemme. Suomalaisten maanpuolustustahto on korkea ja oman maan puolustuksen uskottavuuteen luotetaan.

Normaalioloissakin maan puolustuskyky otetaan huomioon arvioitaessa valtioiden painoarvoa. Suomen puolustuksen uskottavuutta arvioidaan myös maamme rajojen ulkopuolella. Puolustuskykyämme arvioitaessa huomioidaan Suomen geopoliittinen asema ja turvallisuusympäristö samoin kuin asevoimien yleinen kehitys. Puolustusvoimien toiminta kansainvälisten kriisien ennaltaehkäisyssä ja rajoittamisessa on näkyvä osa puolustuksemme uskottavuutta.

Meidän on jatkuvasti arvioitava tekijöitä, jotka vaikuttavat maamme turvallisuuteen. Viime vuosien muutokset Suomen turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä ovat olleet pääasiassa myönteisiä. Suomi on nopeasti vakiinnuttanut asemansa Euroopan unionin aktiivisena ja aloitteellisena jäsenmaana. Suhteemme kaikkiin naapureihimme ovat erinomaiset. Itämeren alue ja pohjoinen Eurooppa eivät Suomen itsenäisyyden aikana ole eläneet yhtä vakaata ja yhteistyöhakuista kehitysvaihetta kuin nyt. Meidän on kuitenkin varauduttava siihenkin, että suotuisa kehitys voi häiriintyä. Kriisiytyvässä tilanteessa voi olla myöhäistä kehittää uhkien torjuntaan tarvittavia keinoja. Siksi Suomen puolustukselle on pitkällä aikavälillä turvattava riittävät voimavarat.

Maanpuolustuskurssiyhdistys tekee arvokasta työtä turvallisuuspolitiikkamme hyväksi. Se on kautta vuosikymmenten syventänyt maamme keskeisten päätöksentekijöiden turvallisuuspoliittista tietoutta toimien samalla merkittävänä turvallisuuspoliittisen keskustelun foorumina. Yhdistyksen työn arvoa korostaa se, että yhdistyksen jäsenistöön kuuluu yhteiskunnan eri alojen ja kansalaispiirien aktiivisia edustajia, jotka edustavat erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä.

Toivotan juhlivalle Maanpuolustuskurssiyhdistykselle menestystä työssä kotimaamme parhaaksi.