Tasavallan presidentti Tarja Halosen esitelmä Tukholman yliopistossa 2.5.2000

(muutosvarauksin) LIITTOUTUMATTOMANA EUROOPAN YTIMESSÄ - SUOMALAISIA AJATUKSIA JA KOKEMUKSIA

Suomalaisia on kautta historian yhdistänyt pyrkimys rakentaa elämäänsä rauhassa, vapaasta tahdostaan, omilla ehdoillamme. Tämä ei aina ole ollut helppoa täällä Pohjan perukoilla, idän ja lännen rajamailla. Me suomalaiset emme ole valloittajakansaa, mutta omastamme olemme halunneet pitää kiinni.

Itsenäisyyden ajan Suomea leimaa pyrkimys pysyttäytyä kansainvälisten kiistojen - etenkin aseellisten - ulkopuolella.

Toinen maailmansota oli maallemme ja kansallemme raskas koettelemus, kuten useimmille muille Euroopan kansoille. Me vältyimme kuitenkin monelta pahalta, ehkä juuri suuressa määrin suomalaisten peräänantamattoman vapaudentahdon ansiosta. Toiseen maailmansotaan joutuneista Euroopan maista lisäksemme vain Iso-Britannia onnistui välttämään laajamittaisen miehityksen. Olemme myös kyenneet säilyttämään demokraattiset instituutiomme toimivina koko itsenäisyytemme ajan. Tuona ajanjaksona Manner-Euroopassa samaan ovat kyenneet lisäksemme vain Ruotsi ja Sveitsi. Vaikka sotien katkerat muistot elävät yhä, me olemme kyenneet avoimesti menneisyydestä keskustellen vapauttamaan voimavaramme toimintaan tulevaisuuden hyväksi. Suomi on tänään yksi maailman vauraimmista ja turvallisimmista maista.

Suomen toisen maailmansodan jälkeinen puolueettomuuspolitiikka kasvoi onnettomasti päättyneen sodan, mutta voitetun itsenäisyyden lähtökohdista. Pyrimme turvaamaan maallemme mahdollisimman hyvät toimintaedellytykset suurvaltojen vastakkainasettelun leimaamassa maailmassa. Halusimme jatkaa länsimaisena demokratiana ja oikeusvaltiona sekä rakentaa uudelleen sodan runteleman maamme. Halusimme myös vahvistaa perinteistä yhteistyötämme Pohjoismaiden ja laajemminkin maailman kaikkien valtioiden kanssa. Samalla pyrimme rakentamaan mahdollisimman toimivat yhteistyösuhteet itäisen naapurimme, Neuvostoliiton, kanssa erityisesti talouden alalla. YK-jäsenyys vuonna 1955 oli tärkeä askel sodan vaurioista toipuvalle maalle kohti kansainvälistä yhteistyötä ja samalla myös ulkomaailman tietoisuutta. Emme olleet Neuvostoliiton satelliitti, vaikka jouduimmekin nuorallatanssijan tavoin tasapainoilemaan mahtavan naapurimme pyrkimysten ja omien tavoitteidemme välillä.

Läheinen yhteistyö Pohjoismaiden piirissä oli meille luontevaa niin historiallisista syistä kuin yhteisen arvomaailmankin perustalta. Liittymisemme Pohjoismaiden neuvostoon vuonna 1956 oli tärkeä askel. Se antoi täydet toimintavaltuudet tässä kansainvälisessä yhteisössä, mutta ei kuitenkaan luonteensa mukaisesti sitonut meitä ylikansalliseen päätöksentekoon. Pohjoismaisilla yhteyksillä oli huomattava merkitys myös Suomen alkaessa rakentaa suhteita kaukaisiin maihin kehitysyhteistyön avulla 1960-luvun loppupuolella.

Kun Suomi oli päättänyt jatkaa pohjoismaisen markkinatalouden tiellä, avasi läntisen Euroopan yhdentymiskehitys myös meille uusia mahdollisuuksia. Syvenevän yhteistyön lähtiessä ensin etenemään kahta eri tietä, Suomi tuli muiden Pohjoismaiden tavoin alusta lähtien mukaan EFTAan, jossa säilytimme poliittisista syistä assosioituneen jäsenen statuksemme pitkälle 1980-luvulle. Euroopan yhteisöjen kanssa solmimme vapaakauppasopimuksen vuonna 1973. Samaan aikaan loimme vastaavia kauppajärjestelyjä myös Neuvostoliiton ja SEV:in kanssa.

Poliittisessa yhteistyössä pyrkimyksemme YK-jäsenyyden jälkeen oli kehittää yhteistyövaraisen turvallisuuden edellytyksiä erityisesti Euroopassa. Taustalla olivat omat kokemuksemme Keski-Euroopan kriisien heijastumisesta mantereemme pohjoisosaan 1958-61 sekä Tsekkoslovakian miehityksen 1968 luoma levottomuus. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi Helsingin huippukokouksineen kesällä 1975 oli Suomelle keino vakiinnuttaa Euroopan tilannetta ja samalla antaa merkittävä näyttö aktiivisesta puolueettomuuspolitiikastaan. Helsingin kymmenen periaatetta ovat edelleen Euroopan valtioiden keskinäisen yhteistyön kulmakivenä.



Luonteenomainen yksityiskohta Suomen kylmän sodan aikaiselle integraatiopolitiikalle oli halumme pikemminkin lisätä erilaisten maiden tai jopa ideologisten ryhmittymien välistä vuoropuhelua ja yhteistyötä, kuin pyrkiä normiteitse kohottomaan eurooppalaisen demokratian, ihmisoikeuksien tai oikeusvaltiosäännösten tasoa. Tästä johtunee Euroopan Neuvostolle tuolloin annettu vähäisempi arvostus verrattuna yhtäältä yleispoliittisiin järjestöihin ja toisaalta taloudelliseen yhdentymiseen.

Suomi haki Euroopan Neuvoston täysjäseneksi vain puoli vuotta ennen Unkaria. Mukaantulomme ajoittui sikäli onnistuneesti, että Euroopan Neuvosto alkoi samalla kehityksensä aidosti yleiseurooppalaiseksi järjestöksi. Siitä tulikin nopeasti tehokas väline demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden vakiinnuttamisessa maanosan laajuisesti.

Uskallan kuitenkin sanoa, että kun me suomalaiset mukaan tulimme, me olemme myös toimineet erittäin aktiivisesti ja näkyvästi järjestön periaatteiden ja arvovallan lisäämiseksi.

Berliinin muurin sortuminen rauhanomaisesti vuosikymmen sitten avasi koko Euroopalle uuden ulkopoliittisen toimintaympäristön. Niin myös idän ja lännen puristuksissa eläneelle Suomelle. Meidän oli määriteltävä ulkopolitiikkamme kiinnekohdat tilanteessa, jossa toimintavapautemme oli kasvanut suuremmaksi kuin kertaakaan 70-vuotisen itsenäisyytemme aikana. Lähdimme liikkeelle nopeasti, pienin askelin. Syksyllä 1990 neljän vallan Saksan yhdistymistä koskevan sopimuksen jälkeen vapautimme itsemme yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen Saksaa ja asehankintoja koskevista määräyksistä ja seuraavana vuonna neuvottelimme aikaan sopivan sopimuksen itänaapurimme Venäjän kanssa.

Meille suomalaisille oli melkoinen uutinen, kun Ruotsi vuonna 1991 ilmoitti hakevansa EY:n jäsenyyttä. Ruotsin päätös vauhditti omaa päätöksentekoamme. Kuinka paljon, on kysymys johon vastaaminen olisi arvaamista. Myöskään käsitys Itä- ja Keskieuroopan uusien demokratioiden valtavasta integraatiohalusta tai EU:n kasvavasta merkityksestä ei ollut vielä tuolloin selkeää. Me suomalaiset toimimme kuitenkin tilanteessa nopeasti ja kylmäpäisesti: kahdeksan kuukautta Ruotsin päätöksen jälkeen - ja lähes kaksi vuotta ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa - jätimme oman jäsenhakemuksemme EY:lle.

Ratkaisevaa oli ja on kokemukseen perustuva päättäväisyys osallistua laajasti saman arvomaailman omaavien maiden yhteistyöhön Euroopassa. Olemme historiastamme oppineet yksinolon ja yksinjäämisen vaarat. EU on itsenäisten valtioiden tiivis yhteenliittymä, joka säteilee vakautta laajasti oman alueensa ulkopuolellekin. Välttämätön paikka siis Suomellekin.

Olemmekin lähteneet tarmolla mukaan EU:n rakentamiseen. EU:n puheenjohtajuus viime vuoden jälkipuoliskolla oli suuri haaste, mutta samalla tärkeä yhteistyön oppitunti. Näimme, että huolellisesti asiaansa perehtynyt pienikin maa saa äänensä kuuluviin EU:ssa. Vaikutusvaltamme meille tärkeisiin maailman asioihin on ilman epäilystä suurempi EU:n jäsenenä kuin ulkopuolella.

Liittyessään EU:n jäseneksi vuonna 1995 Suomen oli hyväksyttävä EU sellaisena kuin miksi se oli siihen mennessä kehittynyt. Meille oli luonnollista ja etujemme mukaista liittyä myös Euroopan talous- ja rahaliittoon. Me olimme 1990-luvun alussa saaneet oppitunnin velkaantuneen maan ja pienen valuutan haavoittuvuudesta. Me olisimme luonnollisesti toivoneet myös Tanskan ja Ruotsin liittyvän EMUun samanaikaisesti, mutta me emme epäröineet tehdä kannaltamme oikeaa ratkaisua ainoana pohjoismaana. Jo nyt olemme nähneet tämän ratkaisun vakauttavan vaikutuksen talouteemme.

Suomessakin käydään keskustelua siitä, kumpi on parempi pienen maan kannalta: tiivis vai löyhä integraatio? Nopeasti arvioiden voisi tuntua siltä, että juuri löyhyys olisi pienen maan etu. Ratkaisevaa on tietysti demokratia. Jos demokratia säilyy, niin tiiviissä liitossa pienetkin jäsenmaat ovat paremmin mukana päätöksenteossa ja yhteisvaikutus on suurempi. Löyhä liitto antaa jäsenilleen enemmän vapauksia, mutta näiden vapauksien käyttömahdollisuudet onnistuvat tunnetusti paremmin suuremmilta mailta. Kun puhun tiiviistä liitosta, en kuitenkaan tarkoita liittovaltiota. EU on itsenäisten valtioiden liitto, ja hyvä niin.

Maastrichtin sopimuksessa (1992) todetaan EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan käsittävän kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mukaan lukien pitkällä aikavälillä määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen. Tämä on se kehityksen näköala, jonka Suomi hyväksyi EU:iin liittyessään. On tärkeää todeta, että yhteisestä puolustuksesta ei ole sovittu. Se on vain mahdollisuus. EU:lle tyypilliseen tapaan tällainen mahdollisuuden kirjaaminen heijastaa jäsenmaiden eriäviä näkemyksiä kehityksen suunnasta. Olennaista kannaltamme on se, että Suomi on nyt EU:n jäsenenä itse tekemässä päätöksiä jatkokehityksestä. Sotilaalliseen yhteistyöhön liittyvät päätökset edellyttävät EU:ssa yksimielisyyttä.

Joukko EU:n jäsenmaita haluaa kehittää EU:sta myös yhteistä puolustustaan palvelevan organisaation. Tämä pyrkimys näkyi voimakkaana edellisen hallitustenvälisen konferenssin aikana, jolloin lopulta seitsemän maata ehdotti yhdessä, että Länsi-Euroopan unioni, WEU, olisi tullut sulauttaa EU:iin kolmessa vaiheessa. Tämä ei kuitenkaan sopinut kaikille NATO-maille, eikä myöskään sotilaallisesti liittoutumattomille maille.

Sen sijaan Suomi ja Ruotsi pitivät tarpeellisena kehittää EU:n kykyä kriisinhallinnan alalla. Tälle oli ja on todellinen tarve. Kirjoitimme Lena Hjelm-Wallénin kanssa Suomen ja Ruotsin ulkoministereinä yhteisen lehtiartikkelin EU:n kriisinhallintakyvyn kehittämisen tarpeesta kesäkuussa 1996. EU voisi osallistua kriisinhallintaan myös sotilaallisin keinoin muuttumatta silti sotilasliitoksi. Tämä ratkaisu kirjattiin lopulta Amsterdamin sopimukseen. Samoin sovittiin myös mahdollisuudesta kehittää yhteistyötä puolustusvälineteollisuuden alalla. Maastrichtin sopimuksen hengessä EU:n päättämän sotilaallisen kriisinhallinnan toimeenpanijaksi sovittiin WEU, joka puolestaan voisi tukeutua vaativissa operaatioissa NATOn voimavaroihin.

Iso-Britannian uusi aktiivinen Eurooppa-politiikka toi lisävauhtia EU:n kriisinhallintatyön kehittämiseen. Vain puolitoista vuotta Amsterdamin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Iso-Britannia ja Ranska tekivät St. Malossa aloitteen WEU:n avulla toteutettavaksi sovittujen kriisinhallintatehtävien siirtämiseksi EU:lle itselleen. Kaikki EU-maat hyväksyivät ajatuksen ja kesäkuussa 1999 Kölnin Eurooppa-neuvostossa Suomi sai mandaatin kehittää EU:lle kriisinhallintatehtävistä päättämiseen ja niiden suunnitteluun sekä johtamiseen tarvittava kyky ja rakenteet. Samassa yhteydessä päätettiin kehittää EU:n valmiuksia siviilikriisinhallinnassa. Kuvaavaa vauhdille oli, että Amsterdamin sopimus oli tuolloin ehtinyt olla voimassa vain reilun kuukauden.

Helsingissä sovittiin käytännön toimista kriisinhallintakyvyn kehittämiseksi niin sotilaallisin kuin siviilikeinoin. Kehitys on tämän jälkeenkin ollut nopeaa: Helsingissä päätetyt väliaikaiset toimielimet ovat aloittaneet työnsä Brysselissä, ja siviilikriisinhallinnan tehostamiseksi on luotu ja ollaan luomassa sekä uusia yhteistyöjärjestelyjä että toimielimiä. Työmuodot ovat vakiintumassa, ja lisää tuloksia on odotettavissa jo Feiran Eurooppa-neuvostossa.

Meidän on huolehdittava siitä, että sotilaallisen kriisinhallinnan edellyttämät täsmälliset suunnittelu- ja toimeenpanomenettelyt samalla tehostavat unionin valmiutta vastata kriisitilanteiden haasteisiin kaikilla välineillään: poliittisilla, taloudellisilla, siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan keinoilla. Meidän on jatkettava kriisien syiden analysointia, jotta voisimme ehkäistä niitä. Samoin tarvitsemme lisää tietoa kriisien hallintaan.

Sotilaalliset kriisinhallintakeinot tulisivat käyttöön viimeisinä, jos muut olisivat osoittautuneet riittämättömiksi. Tämä on varmasti omiaan tehostamaan ponnisteluja jo kriisin varhaisemmissa vaiheissa - sotilaallisiin voimavaroihin turvautuminen on lopulta kaikille osapuolille kallein ja vähiten toivottava ratkaisu.

On ensiarvoisen tärkeää, että EU:n sotilaallisen kriisinhallintakyvyn ohella kehitämme EU:n kykyä siviilikriisinhallinnan alalla. Viimeaikaiset kriisit osoittavat selvästi, että kriiseistä toipuminen ja rauhanomaisen kehityksen aikaansaaminen ja tukeminen edellyttävät vahvasti siviilipuolen toimenpiteitä, kuten poliisitoimintaa, apua oikeuslaitoksen rakentamisessa sekä pelastustoimenpiteitä.

Kuten sotilaallisella puolella, ei EU:n tarvitse siviilikriisinhallinnassakaan tehdä kaikkea itse. YK ja sen erityisjärjestöt, ETYJ ja Euroopan Neuvosto ovat luonnollisia yhteistyökumppaneita.

En tässä yhteydessä puhu enempää siviilikriisinhallinnasta, mutta kehotan kaikkia tutustumaan ulkoministereiden Anna Lindhin ja Erkki Tuomiojan 30.4.2000 Suomessa ja Ruotsissa julkaistuun ansiokkaaseen artikkeliin.

St. Malon julistuksesta alkanut nopea kehitys ei olisi ollut mahdollista, ellei siinä olisi selvästi erotettu sotilaallista kriisinhallintaa ja yhteistä puolustusta toisistaan. Toki sotilaallinen kriisinhallinta palvelee usein, laajasti ymmärrettynä, operaatioon osallistuvien maiden turvallisuusetuja.

Suomen puolustusratkaisu perustuu omaan arvioomme alueemme turvallisuustarpeista. Katsomme nykyisen ratkaisun parhaiten edistävän vakautta ja turvallisuutta niin Suomessa, lähialueellamme kuin Euroopassakin. Kun olemme itse sitoutuneet oman alueemme puolustukseen, kannamme luonnollisesti myös itse siitä koituvat rasitukset.

Osallistuminen sotilaalliseen yhteistyöhön kriisinhallinnassa perustuu yhteisvastuuseen, eikä edellytä sotilaallista liittoutumista. Sen sijaan on tarpeen kehittää valmiuksia yhteistyöhön niiden järjestöjen kanssa, joiden puitteissa sotilaalliseen kriisinhallintaan varaudutaan. Pohjoismaisen yhteistyön lisäksi Suomella on merkittävää sotilaallista kriisinhallintayhteistyötä YK:n ja WEU:n kanssa sekä tulevaisuudessa EUssa. Yhteistyö NATOn rauhankumppanuusohjelman puitteissa on myös meille tärkeätä. NATOlla on suuri merkitys Euroopan turvallisuudelle ja meidän kannaltamme on keskeistä, että 11 EU-maata on liittokunnan jäsen ja näiden sotilaalliset resurssit ovat NATOssa.

Kun kerran haluamme kantaa oman vastuumme myös rauhanturvaamistyössä, on etujemme mukaista olla tiiviisti mukana sitä koskevassa suunnittelussa. Vain näin voimme saada omat näkemyksemme esille ja lopputuloksen kannaltamme mahdollisimman hyväksi. Balkanilla on jo käynyt ilmi, että suomalaisilla on paljon annettavaa rauhanturvaamisen kehitystyössä. Pääasiassa vapaaehtoiseen reserviin perustuva järjestelmämme takaa suomalaiselle rauhanturvajoukolle myös monipuolisia siviilielämän erityistaitoja, joista on ollut suuri hyöty erityisesti Kosovon sekavissa oloissa. Sotilaat ovat joutuneet oman tehtävänsä ohessa toimittamaan myös vaikkapa poliisin tai puusepän virkaa.

Joskus kuulee sanottavan, että olisi käytännöllistä, jos EU:n kaikki jäsenmaat olisivat myös sotilaallisesti liittoutuneita keskenään. Näin varmasti yhdestä näkökulmasta. Toisaalta se kasvattaisi myös riskiä nähdä EU ja NATO toisiinsa kietoutuneina organisaatioina. EU:lla ja NATOlla on erilainen jäsenkokoonpano ja erilaiset tehtävät. En näe tarvetta keskinäisen puolustuvelvoitteen tuomiseen EU:n sisälle. Kokemukset Balkanilta antavat aiheen monenlaiseen pohdintaan.

Olemme kehittämässä EU:n kriisinhallintakykyä: on yhtä lailla tärkeää kiinnostua niistä EU:n jäsenistä, jotka eivät ole NATOn jäseniä, kuin on oltu niistä NATOn jäsenistä, jotka eivät ole EU:n jäseniä. Nyt on syytä olla aktiivinen. Aktiivisimmat maat vievät kehitystä eteenpäin. Totta on myös, että nämä aktiiviset maat määrittelevät samalla pitkälle tulevan kehityksen pääpiirteet. EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen on Suomelle niin tärkeä asia, että valvomme etujamme aktiivisesti osallistuen.

Sotilaallinen liittoutumattomuus tai liittoutuminen on sotilaallisesta kriisinhallinnasta erillinen ratkaisu. Tämä ratkaisu on täysin omissa käsissämme. Osallistumme täysivaltaisena jäsenenä EU:n kriisinhallinnan kehittämiseen liittoutumattomana. Olemme jo nyt osoittaneet, että kannamme suhteellista osuuttamme suuremman vastuun kriisinhallinta- ja rauhanturvatyössä. En hyväksy vaatimuksia, joiden mukaan liittoutumattomien maiden pitäisi jotenkin erityisesti "todistaa" olevansa hyvä jäsen, tekemällä enemmän kriisinhallinnassa kuin sotilaallisesti liittoutuneet maat. Suomen, kuten muiden EU:n liittoutumattomien maiden, vaikutus Euroopan vakaudelle on positiivinen.

Olemme tulleet pitkän matkan toisen maailmansodan vaikeasta asemasta EU:n aktiiviseksi jäseneksi. Asemamme on parempi, vahvempi ja turvallisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Liittoutumattomuus ja aktiivinen osallistuminen eurooppalaiseen päätöksentekoon on kansallisen etumme mukaista. Olemme omalla toiminnallamme osoittaneet, että liittoutumaton maa voi olla mukana Euroopan ytimessä. Tarkoituksemme on noudattaa tätä politiikkaa myös jatkossa.