Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Royal United Services Institute for Defence and Security Studies (RUSI) -tutkimuslaitoksessa Lontoossa 11.5.2004

Minulle on suuri ilo ja kunnia puhua täällä Royal United Services Institute for Defence and Security Studies (RUSI) -tutkimuslaitoksessa. Instituuttinne ja työnne ovat tunnettuja kautta maailman. On vaikea kuvitella arvostetumpaa paikkaa kuin RUSI. Minulle annettu teema eurooppalaisesta turvallisuudesta on mitä mielenkiintoisin. Saanen kuitenkin jo tässä vaiheessa tunnustaa, että tulen liikkumaan vapaasti laajemmallakin alueella, koska Eurooppakin on vain osa yhteistä maailmaamme.

Yksityisen ihmisen ja kansakunnan turvallisuus on pohdituttanut eurooppalaisia vuosituhansia. Moniin kansoihin ja valtioihin pirstoutuneessa maanosassamme sota on harvoin jäänyt vain taistelevien joukkojen väliseksi asiaksi. Siviiliväestö on monin eri tavoin joutunut jakamaan saman taakan.

Viime vuosisata oli jälkeenpäin ajateltuna hyvin poikkeuksellinen. Se sisälsi eri suuntaan meneviä trendejä. Vuosisadan alkupuoli oli hyvin sotainen. Lisäksi siviiliväestön osuus sodan kauhujen taakan jakamisessa kasvoi voimakkaasti. Samaan aikaan pyrittiin luomaan aseellisille yhteenotoille kunniallisen käyttäytymisen sääntöjä. Tulos ei ole ollut lähellekään sitä, mitä on toivottu. Kuitenkin kansainvälisen rikostuomioistuimen aikaansaaminen monien ad hoc -tuomioistuintenjälkeen on selvä edistysaskel.

Demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen vahvistuminen vähitellen niin sanotuksi yhteiseksi eurooppalaiseksi perinnöksemme ohjaa käyttäytymistämme rauhan aikana, mutta ne eivät voi kadota tajunnastamme aseellisen konfliktinkaan aikana. Siksi nämä arvot ohjaavat ja pakottavat meitä uudenlaiseen konfliktianalyysiin ja kriisien hallintaan.

Eurooppalainen integraatio on tässäkin suhteessa mitä mielenkiintoisin prosessi. Euroopan unioni on luonteeltaan kaikkein poikkeuksellisin, sillä se sisältää syvenevän taloudellisen yhteistoiminnan ja sen rakenteessa on selkeitä ylikansallisia osia. Aloitankin parilla kommentilla Euroopan unionin laajentumisesta, jolla on keskeinen vaikutus turvallisuuden ja vakauden edistämisessä Euroopassa.

Rooman sopimuksella 1957 perustettu yhteisö on laajentunut jo viisi kertaa. Jokainen näistä on ollut merkittävä askel Euroopan vakauden, hyvinvoinnin ja turvallisuuden edistämisen tiellä. Toukokuun alussa toteutunut laajentuminen on kuitenkin aivan erityisellä tavalla historiallinen. Kylmän sodan rautaesirippu on nyt siirretty lopullisesti historiaan. Toivotan uudet jäsenet lämpimästi tervetulleeksi unioniin.

Neuvotteluprosessi ja jäsenyyskriteerien täyttäminen on vaatinut uusilta jäsenmailta paljon johdonmukaista työtä. Työ jatkuu myös jäsenyyden aikana. Olen sanonut kollegoilleni ja ystävilleni uusissa jäsenmaissa, että Euroopan unioni ei ole lepokoti, jossa virkistytään kovien aikojen jälkeen, vaan foorumi, jossa menestyy kovalla työllä. Mutta meidänkin on muistettava auttaa ja tukea uusia jäseniä vielä kotvan aikaa.

Varsinainen laajentumisprosessi on edelleen käynnissä. Jäsenyysneuvottelut jatkuvat Bulgarian ja Romanian kanssa ja tavoitteena on näiden maiden jäsenyys vuoden 2007 alusta lukien. Turkin jäsenyysneuvottelujen mahdollisesta aloittamisesta päätetään joulukuussa. Turkki on edistynyt jäsenyyskriteerien täyttämisessä, ja kannustan Turkkia jatkamaan uudistusprosessia. Toivon näkeväni jäsenyysehdot täyttävän Turkin Euroopan unionin rakentavana jäsenenä.

Jäsenyyttä voivat hakea lisäksi kaikki ne Euroopan valtiot, jotka täyttävät Kööpenhaminan Eurooppa-neuvostossa 1993 vahvistetut kriteerit. Kroatia ja Makedonia ovat jo jäsenhakemuksensa jättäneet ja moni muu tulee näin tekemään. Kaikki Euroopan maat eivät kuitenkaan halua unionin jäseniksi, vaikka täyttäisivätkin jäsenyysehdot. Laajentuneen unionin pitää käyttää hyväkseen mahdollisuudet kehittää entisestään suhteitaan naapurimaihinsa kaikilla ilmansuunnilla.

* * * *

Unioni on vain osa Eurooppaa ja Eurooppa on osa suurta yhteistä maailmaa. Euroopan unionin tavoitteena on laajan turvallisuuden vahvistaminen maailmanlaajuisesti. Kumppanuus, käytännön yhteistyö ja vuorovaikutus sitovat toisiinsa paremmin kuin pelkät juhlalliset vakuutukset, vaikka niilläkin on oma tärkeä osansa yhteistoiminnan sääntöjä vahvistettaessa.

Unionin keinovalikoima muodostaa ainutlaatuisen jatkumon, joka ulottuu perinteisestä diplomatiasta nykyaikaiseen laajaan kansainväliseen yhteistyöhön, mukaan lukien kauppa ja kehitysyhteistyö. Meillä on mahdollisuudet entistä parempiin konfliktianalyyseihin ja siltä pohjalta tapahtuvaan konfliktien ennaltaehkäisyyn, joka voi olla kaikkea mahdollista kansalaisyhteiskunnan rakentamisesta oikeusvaltion kehittämiseen. Me voimme rakentaa ennaltaehkäisevän sotilaalliseen kriisinhallinnan osapuolten välille. Me voimme joutua hillitsemään jo syntyneitä aseellisia konflikteja ja osallistumaan yhteiskuntien jälleenrakennukseen.

Unionin laajan keinovalikoiman käytettävyyttä on rajoittanut poliittisen tahdon puute. Unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yhteinen nimittäjä jää liian usein liian pieneksi. Tarvitsemme enemmän strategista ajattelua ja selkeämpää yhteisten tavoitteiden määrittelyä. Tältä pohjalta voitaisiin harjoittaa määrätietoisempaa ja tuloksellisempaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Euroopan unionilla on esimerkiksi johtava asema maailmassa sekä kehitysyhteistyössä että kauppapolitiikassa. Kuitenkin toimintamme näillä sektoreilla on osin keskenään ristiriitaista. Pahimmassa tapauksessa saatamme kauppapoliittisin toimin tehdä tyhjiksi kehityspolitiikan saavutukset. Tavoitteena tulisikin olla, että unionin ulkoinen toiminta olisi sisällöllisesti johdonmukaista ja keskenään yhteensopivaa. Tähän tavoitteeseen pääseminen vie aikaa, mutta siihen kannattaa pyrkiä.

Neuvoteltavana olevan perustuslaillisen sopimuksen on tarkoitus vahvistaa jäsenvaltioiden keskinäistä solidaarisuutta. Samalla unionin kriisinhallintatehtäviä täydennetään ja toimintakykyä tehostetaan. Toivon, että uusi perustuslaillinen sopimus vahvistaisi samalla unionin ulkoisen toiminnan koherenssia.

Euroopan unioni hyväksyi viime joulukuussa turvallisuusstrategian ”Turvallisempi Eurooppa oikeudenmukaisemmassa maailmassa.” Yhteisen turvallisuusstrategian mukaan suurimmat maanosaamme kohdistuvat uhkat ovat: terrorismi, joukkotuhoaseiden leviäminen, alueelliset konfliktit, toimintakyvyttömät valtiot ja järjestäytynyt rikollisuus.

Nämä uhkat eivät ole vain EU:n uhkia, vaan ne kohdistuvat koko Eurooppaan ja koko maailmaan ja ne koskettavat erityisesti siviiliväestöä. Uhkia on torjuttava ja niitä vastaan on toimittava yhdessä. Omien toimien kehittämisen lisäksi unionin on toimittava aktiivisesti osana monenkeskistä järjestelmää ja vahvistettava sitä sekä maailmanlaajuisesti että koti-Euroopassa.

Kaikkien edellä mainittujen uhkien torjumisessa keskeisellä sijalla ovat muut kuin perinteiset sotilaalliset toimet. Tämä kuvastaa maailman muutosta kylmän sodan jälkeisenä aikana. Laajan turvallisuuden puolustustehtävät sopivat hyvin EU:lle, onhan unioni ennen kaikkea siviiliorganisaatio ja sen tehokkaimmat toimet vakauden ja turvallisuuden edistämiseksi ovat nimenomaan siviilitoimia. Näiden uusien turvatoimien kehittämistä pitää jatkaa ja niiden käyttöä tehostaa kestävän turvallisuuden aikaansaamiseksi.

Unioni tarvitsee myös sotilaallista kriisinhallintakykyä. Sotilaalliset kriisinhallintatoimet ovat usein välttämättömiä siviilitoimien edellyttämän vakauden ja turvallisuuden aikaansaamiseksi. Viime aikaiset tapahtumat ja uutiset osoittavat kuitenkin sotilasvoiman käytön pulmallisuuden ja rajoitteet.

Olen itse ollut mukana EU:n sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kehittämistyön alkuvaiheista asti. Olen tekemässä yhdessä Ruotsin silloisen ulkoministerin Lena Hjelm-Wallenin kanssa aloitteen, johon Amsterdamin sopimus Petersbergin tehtävistä perustuu. Kehittämistyö on edennyt mielestäni odotettua nopeammin. EU on jo ottanut ensimmäisen ”oman” kriisinhallintatehtävän kantaakseen. Kehittämistyö jatkuu edelleen aktiivisena ja EU:lle ollaan luomassa nopean toiminnan kriisinhallintajoukkoa.

Olen koko ajan korostanut seuraavia kolmea periaatetta, jotka ovat mielestäni edelleen ajankohtaisia unionin kriisinhallintakyvyn kehittämisessä.

Ensinnäkin kyse on nimenomaan sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kehittämisestä. Kyse ei ole keskinäisen puolustusvelvoitteen luomisesta. Tämä tehtävä on nyt ja pysyy myös tulevaisuudessa NATOlla tai kansallisilla puolustusvoimilla.

Toiseksi kriisinhallintakykyä kehitetään ja käytetään läheisessä yhteistyössä NATOn kanssa. Vaikka jäsenpohja on hieman erilainen, niin EU ja NATO ovat toisiaan täydentäviä organisaatioita. Ei ole syytä kilpailla, saati rakentaa päällekkäisiä tai rinnakkaisia järjestelmiä.

Kolmanneksi EU:n sotilaallisilla kriisinhallintaoperaatioilla pitäisi olla YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus ja vähintään niiden pitää olla YK:n peruskirjan periaatteiden mukaisia. Korostan turvallisuusneuvoston asemaa, koska kaikki YK:n jäsenvaltiot ovat antaneet sille ensisijaisen vastuun kansainvälisestä rauhasta ja turvallisuudesta. Noudattamalla itse kansainvälistä oikeutta ja sen periaatteita vahvistamme yhteisesti hyväksyttyjen normien noudattamista myös muualla.

* * * *

Euroopan unioni on laajentuneenakin vain osa Eurooppaa. Uusvanha naapurimme Venäjä on tärkeä kumppani EU:lle. Meillä on huomattavaa mielenkiintoa strategisen kumppanuuden luomiseen ja rakentamiseen myönteisen keskinäisen riippuvuuden pohjalta. Molemmilla osapuolilla on voitettavaa ja molempien osapuolten on voitettava.

Venäjä on EU:n suurin ja laajentumisen jälkeen yhä useamman jäsenmaan naapuri. Venäjältä tuodaan jo nyt merkittäviä määriä energiatuotteita unioniin ja tulevaisuudessa niiden merkitys tulee entisestään kasvamaan.

Venäjä on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, sillä on suuri vaikutusvalta moniin maailman maihin ja sillä on edelleen valtava ydinasearsenaali. Vaikka Venäjän talous on tällä hetkellä suhteellisen pieni – vastannee Hollantia –, on sillä suuri kasvupotentiaali ja se on siten mielenkiintoinen markkina-alue eurooppalaisille tuotteille ja palveluille.

On siksi EU:n etujen mukaista, että Venäjä olisi avoin, vakaa ja demokraattinen strateginen kumppani; kumppani, joka kunnioittaa eurooppalaisia arvoja, jatkaa uudistuksia, panee täytäntöön sitoumuksensa ja omaksuu rakentavan asenteen suhteessa uusiin itsenäisiin valtioihin. EU:n ja Venäjän välisen kumppanuus- ja yhteistyösopimuksen laajentaminen oli tässä mielessä erittäin tervetullut tapahtuma.

Suhteiden kehittymistä on kuitenkin haitannut tietty perusero asennoitumisessa kansainvälisiin sopimuksiin. Esimerkiksi suhtautuminen Kioton pöytäkirjan ratifioimiseen saa sävyjä muiden neuvotteluissa olevien asioiden kautta. Ympäristön suojelulla ei näytä olevan Venäjälle samanlaista itseisarvoa kuin EU:lle. Vastaavasti EU:n toistuvia vakuutuksia siitä, että Venäjällä on yhteisön tuki päästä WTO:n jäseneksi, ei oteta todesta kun EU kuitenkin edellyttää Venäjän täyttävän jäsenyysehdot. Venäjällä Tshetshenian sotaa pidetään tiukasti Venäjän sisäisenä asiana, mutta samalla ei nähdä mitään estettä puuttua Viron ja Latvian asioihin.

Mielestäni nämä ovat kuitenkin enemmän alkuhankaluuksia kuin pysyviä ongelmia. Venäjällä on eurooppalainen tulevaisuus, jos se niin haluaa. Ja minä uskon, että presidentti Putinin Venäjä sitä haluaa. Työtä on paljon ja se on viime kädessä venäläisten itsensä tehtävä. Myös EU:n on lisättävä koordinointia ja johdonmukaisuutta kaikilla unionin toiminnan aloilla. Meidän on annettava yhdessä ja erikseen Venäjälle samat selvät, yksiselitteiset vastaukset.

EU voi edistää täysin toimintakykyisen, sääntöihin perustuvan järjestelmän kehittymistä Venäjällä ainoastaan kanssakäymisellä, jossa EU:n yhdistetty neuvotteluvoima hyödynnetään täysimääräisesti. Tämä edellyttää EU:n omien tavoitteiden yhdistämistä niihin kysymyksiin, joissa edistyminen on Venäjälle tärkeää. Negatiivisesta kritiikkilistasta on päästävä entistä selvemmin positiiviseen asialistaan.

Yksi tällainen asia on ihmisten rajat ylittävän liikkumisen helpottaminen. Tiivistyvät taloussuhteet ja lisääntyvä kanssakäyminen kaikilla elämänalueilla edellyttävät vastavuoroisia toimia matkustamisen helpottamiseksi. Asia oli keskeisesti esillä EU–Venäjä-huippukokouksessa Pietarissa vuosi sitten, jolloin tavoitteeksi asetettiin yhteinen vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuva alue. Asiaa on käsitelty Pietarin huippukokouksen jälkeen kaikissa EU:n ja Venäjän välisissä kontakteissa.

EU:n ja Venäjän on aktiivisesti etsittävä vastavuoroisia keinoja matkustamisen helpottamiseksi ennen kuin pitkän tähtäimen tavoitteena oleva viisumivapaus EU:n ja Venäjän välillä voidaan toteuttaa. Ensimmäisinä askeleina voisivat olla monikertaviisumien myöntämisen helpottaminen paljon matkustaville liikemiehille ja opiskelijoille. Venäjän ehdotus vastavuoroisen viisumivapauden myöntämisestä diplomaattipassilla matkustaville on mielenkiintoinen ja tutkimisen arvoinen ehdotus.

* * * *

Euroopan vakaudella, hyvinvoinnilla ja turvallisuudella on pitkä historiallinen yhteys Yhdysvaltoihin, niin poliittisella, taloudellisella kuin kulttuurillisella alueella. Laaja ja syvä suhteemme on tuottanut erinomaisia tuloksia ja siihen liittyy paljon positiivisia mahdollisuuksia. Parhaana esimerkkinä saavutuksista on tietysti rauhan tilan vakiinnuttaminen Euroopassa viime vuosisadan kahden suursodan jälkeen. Toisaalta läheiseen suhteeseen liittyy myös erilaisia ongelmia. Viime vuosien selvimmät ongelmat liittyvät tunnetusti uusia asia-alueita koskeviin kansainvälisiin sopimuksiin, kuten Kioton sopimus tai kansainvälinen rikostuomioistuin.

Unionin maat ovat ehkä rakentaessaan omaa eurooppalaista yhteistyötään oppineet monenkeskisen yhteistyön ja suhtautuvat ylikansallisiin rakenteisiin suopeammin kuin Yhdysvallat.

Transatlanttista suhdetta, sen mahdollisuuksia ja ongelmia tarkasteltaessa kannattaa erottaa varsinainen kahdenvälinen suhde sekä yhteistyö maailmanlaajuisesti.

Kahdenvälisessä suhteessamme korostuu taloudelliset suhteet. Euroopan unioni ja Yhdysvallat ovat toistensa tärkeimpiä yhteistyökumppaneita, mutta myös kilpailijoita. Kumpikin alue kuuluu maailman kehittyneimpiin talouksiin, omaa korkeaa teknologiaa ja on kilpailukykyinen. Sekä EU että Yhdysvallat varjelevat tiukasti omia etujaan, eivätkä epäröi ryhtyä suojaustoimiin tilanteen niin vaatiessa.

Uusiksi kipupisteiksi ovat viime vuosien aikana muodostuneet Yhdysvaltojen sisäisen turvallisuuden ministeriön määräykset ja toimenpiteet terrorismin vastaisessa toiminnassa. Nämä määräykset, kuten lentomatkustajatietojen luovuttaminen tai ”ilmasheriffit”, ovat saattaneet olla ristiriidassa EU:n säädösten tai käytäntöjen kanssa ja aiheuttaneet siten ärtymystä ja erimielisyyttä.

Vastaavasti EU:n pyrkimys kriisinhallintakykynsä kehittämiseksi koetaan Yhdysvalloissa välillä pyrkimykseksi luoda kilpailevia rakenteita. Toisaalta samalla Yhdysvalloissa korostetaan, että Euroopan pitäisi kantaa suurempi vastuu omasta ja maailmanlaajuisesta turvallisuudesta.

Sota Irakissa on ollut valtava haaste transatlanttiselle suhteelle, vaikka mielipiteet sotatoimista jakaantuivat myös EU:n sisällä, kuten te täällä Britanniassa hyvin tiedätte. Sotaa edeltävä tilanne osoitti selvästi puutteet EU:n ja Yhdysvaltojen kyvyssä ja tahdossa toimia yhdessä. Irakin tilanteesta olleilla erilaisilla analyyseilla ja johtopäätöksillä on vaikutuksensa sekä nykyisyyteen että tulevaisuuteen. Kaikkien kotimaisten ongelmien lisäksi olisi kuitenkin yritettävä muistaa myös paremman tulevaisuuden rakentaminen irakilaisille. Tämä edellyttää koko maailmanyhteisön sitoutumista ja YK:lle keskeistä asemaa Irakin tulevaisuuden rakentamisessa.

Yhä laajeneva transatlanttinen asialista ja ongelmat keskinäisessä yhteistyössä vaativat molemmilta osapuolilta entistä tiiviimpää poliittista vuoropuhelua tavoitteista sekä keinoista niiden saavuttamiseksi. Oikotietä onneen ei ole. Transatlanttinen suhde vaatii jatkuvaa työtä ja sitoutumista molemmilla puolilla valtamerta.

* * * *

Olen puhunut pitkään Euroopan turvallisuushaasteista ja yhteistyöstämme Yhdysvaltojen ja Venäjän kanssa. Olisin voinut puhua myös EU:n suhteista Kiinaan tai Intiaan. Matkustan ensi kuussa jälleen kerran EU:n ja Latinalaisen Amerikan huippukokoukseen.

Ympäristöasiat avasivat meidän silmämme huomaamaan yhteistyön välttämättömyyden. Toivon globalisaation havahduttavan meidät tajuamaan keskinäisen riippuvuutemme. Sen yhteistyön maailman rakentamisessa EU:lla on ainutlaatuinen mahdollisuutensa. Se on moninkertaisesti parempi turvallisuusvisio kuin uuden supervallan luominen. Voimme voittaa uhkat vain kansainvälisellä yhteistyöllä. Tämän päivän globalisoituneessa maailmassa turvallisuus ja hyvinvointi ovat jakamattomia.