Tasavallan presidentti Tarja Halosen esitelmä Viron kansalliskirjastossa 16.5.2000

(muutosvarauksin) EUROOPAN UNIONIN LAAJENTUMINEN JA INTEGRAATION SYVENTÄMINEN

Suomen sodanjälkeistä ulkopolitiikkaa leimaa yhtäältä puolueettomuus- ja myöhemmin liittoutumattomuuspolitiikka sekä toisaalta aktiivinen integraatiopolitiikka. Olemme määrätietoisesti hakeutuneet yhteistyöhön niiden valtioiden kanssa, jotka jakavat saman arvomaailman kanssamme. Merkittävin ratkaisumme tässä suhteessa oli liittyminen Euroopan unioniin 1995.

Olemme aktiivinen ja rakentava jäsen, emmekä koe olevamme tulokkaita Euroopan unionissa. Olemme vaikuttaneet EU:n perustamissopimusten muuttamiseen, liittyneet euro-alueeseen ja toimineet puheenjohtajamaana. Mielestämme jäsenyytemme tase on selvästi positiivinen, niin itsellemme kuin unionille.

Suomea EU:n jäsenvaltiona ja Viroa jäsenyydestä neuvottelevana maana kiinnostavat samat kaksi keskeistä kysymystä: Miten unionin laajentuminen tulisi toteuttaa ja miten unionia pitäisi kehittää.

Nämä aiheet - laajentuminen ja syventäminen - ovat Euroopan Hiili- ja Teräsyhteisön perustamisesta lähtien nousseet säännöllisesti keskusteltaviksi ja ratkaistaviksi. Koskaan kysymykset eivät ole olleet helppoja, ja toisinaan vastauksia ei ole löytynyt. Silloin päätökset ovat siirtyneet vuosilla tai vuosikymmenillä.

Ensimmäisen laajentumisen toteutumiseen meni parikymmentä vuotta. Ennen kuin Britannia yhdessä Tanskan ja Irlannin kanssa vuonna 1973 lopulta liittyi talousyhteisöön, oli nähty monta käännettä. Suomen kannalta Britannian ja pohjoismaisten naapuriemme integraatioratkaisut olivat tärkeitä. Niiden seurauksena syntyi tarve ja mahdollisuus ensin EFTA-järjestelyihimme ja sitten EEC-vapaakauppasopimukseemme. Näillä sopimuksilla turvasimme keskeiset kaupalliset etumme ja tulimme mukaan Länsi-Euroopan taloudelliseen integraatioon.

Yhteisön toisen, etelään suuntautuneen laajentumisen motiivit ja ongelmat olivat erilaisia kuin ensimmäisellä kerralla. Yksi keskeinen tavoite oli vakauttaa yhteisön jäsenyyden myötä Kreikan, Espanjan ja Portugalin demokratiaa. Samankaltainen, vakauteen liittyvä motiivi on ollut keskeinen tehtäessä päätöksiä nyt käynnissä olevasta laajentumisprosessista. Toinen uusi piirre kahdeksankymmentäluvun laajentumisessa oli merkittävä ero vanhojen ja uusien jäsenmaiden taloudellisissa valmiuksissa, mistä aiheutui ongelmia liittyjien sopeuttamiselle yhteisöön.

Kun yhdeksänkymmentäluvun alussa lähti liikkeelle - hakijamaiden aloitteesta kuten aina - kolmas laajentuminen, asetelma oli taas uusi. EFTA-maille oli tarjottu ratkaisuksi eräänlaista kolmatta tietä eli Euroopan talousaluetta. ETA merkitsi kyllä pääsyä yhteisön sisämarkkinoille, mutta jäämistä muun integraation ja ennen kaikkea päätöksenteon ulkopuolelle. Niinpä pian ETA-sopimuksen valmistuttua käynnistettiin EU-jäsenyysneuvottelut. Liittymissopimuksen valmistumiseen ei mennyt kuin noin vuosi, mutta oikeamman kuvan saa, kun laskee ajan ETA-prosessin käynnistymisestä Suomen, Ruotsin ja Itävallan jäsenyyteen. Tämä aika oli kuusi vuotta.

Tähänastisista kolmesta laajentumisaallosta voi vetää sen johtopäätöksen, että prosessi aina vie aikaa. Sen vuoksi ei ole syytä huolestua vaiheessa, jossa liittymisneuvotteluja on käyty vajaat kaksi vuotta. Keskeinen syy jäsenyyden vaatimaan pitkään valmisteluun on asioiden laaja kirjo ja monimutkaisuus. Uusien jäsenten on kerralla omaksuttava yhä suurempi määrä EU-lainsäädäntöä ja sopeuduttava entistä useampiin järjestelyihin. Viro joutuu liittymishetkellä ottamaan kantaakseen suuremman määrän jäsenyyteen liittyviä velvoitteita kuin mitä Suomi aikanaan joutui.

Velvoitteiden lisääntyminen on seurausta integraation syventymisestä. Kuten laajentuminen myös syventyminen on edennyt vaiheittain. Joskus hankkeet eivät ole toteutuneet, kuten kävi vuonna 1954 poliittista yhteisöä ja puolustusyhteisöä koskeneille suunnitelmille. Välillä taas on vallinnut pitkiä kausia, jolloin ei ole ryhdytty mihinkään uudistamishankkeisiin. Tällaista pysähtyneisyyden kautta integraatiossa elettiin seitsemänkymmentäluvulla.

Vauhtiin päästiin taas kahdeksankymmentäluvulla, kun alettiin rakentaa täydellisiä sisämarkkinoita sekä yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella, kun sovittiin talous- ja rahaliiton toteuttamisesta, tiiviimmästä poliittisesta yhteistyöstä sekä oikeus- ja sisäasioiden ottamisesta hallitusten välisenä yhteistyönä yhteisön piiriin. Näihin politiikan uudistamisiin on aina liittynyt myös toimielimiin ja päätöksentekoon kohdistuneita muutoksia.

Laajentumiset eteläisiin maihin ja EFTA-maihin osuivat ajallisesti yhteen tärkeiden syventämishankkeiden kanssa. Syventäminen ja laajentuminen ovat usein kulkeneet käsi kädessä. Eräät integraation kehittämishankkeet ovat saaneet syynsä tai lisää vauhtia laajentumisista. Näin oli esimerkiksi, kun yhteisön rakenne- ja aluepolitiikkaa vahvistettiin. Sisämarkkinoiden toiminta edellytti, että alueiden välisiä kehityseroja kavennetaan, erityisesti uusissa eteläisissä jäsenmaissa.

Toisaalta yhteys on toiminut myös toisin päin eli integraation syventyminen on vetänyt uusia maita Euroopan yhteisöihin. Kiinnostavuus on kasvanut. Tämä oli tilanne kymmenen vuotta sitten EFTA-maiden kohdalla, jotka halusivat päästä mukaan sisämarkkinoille.

Nyt käynnissä olevan laajentumisprosessin yhteydet unionin kehittämiseen ovat olleet selvät alusta lähtien. Vaikka vireillä on muun muassa yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittäminen ja EU:n kilpailukyvyn lisääminen tietoyhteiskuntana, liittyy uudistushankkeista unionin päätöksentekokyvyn varmistaminen läheisimmin laajentumiseen. Yleisesti tunnustetaan, ettei Amsterdamin sopimuksessa ylletty sellaisiin toimielinten uudistuksiin, jotka riittäisivät jäsenmäärän lähes kaksinkertaistuessa. Sen vuoksi päädyttiin järjestämään uusi hallitusten välinen konferenssi, jossa keskitytään laajentumisen edellyttämiin institutionaalisiin muutoksiin.

Näiden tammikuussa alkaneiden ja joulukuussa päätökseen saatettavien neuvottelujen kolme pääaihetta ovat komission kokoonpano, ääntenpainotus neuvostossa ja määräenemmistöpäätösten käyttöalan laajentaminen.

Ensimmäisten jäsenyysvuosien kokemusten valossa olemme Suomessa pitäneet tärkeänä, että komissiossa on kansalainen kustakin jäsenmaasta. Tämä on tarpeen, jotta komissiolla päätöksiä tehdessään on käytettävissä ensikäden tieto jokaisen jäsenmaan olosuhteista. Lisäksi suomalaisen komissaarin osallistuminen päätöksentekoon vahvistaa EU-jäsenyytemme oikeutusta kansalaistemme silmissä. Näitä seikkoja vasten on tuntunut varsin kevyeltä väite, että 27 jäsenen komissio ei enää voi olla toimintakykyinen. Komission kokoonpanon radikaalia supistamista ovat ajaneet lähinnä isot jäsenmaat. Mikään jäsenmaa ei iso eikä pieni ole ollut valmis luopumaan ainoasta komission jäsenestään. Näyttääkin siltä, että suuriin muutoksiin ei mennä ja että aikanaan komissiossa on myös virolainen jäsen.

Isot maat haluavat lisätä suhteellista äänimääräänsä neuvostossa. Niiden mielestä nykyinen jako ei ota riittävän hyvin huomioon niiden väkilukua. Ne katsovat asemansa heikkenevän unionin laajentuessa, koska valtaosa tulevista jäsenistä on pieniä tai keskisuuria maita. Käytännössä rajalinja päätöksiä tehtäessä ei kuitenkaan kulje isojen ja pienten välillä, vaan koalitiot vaihtelevat muiden perusteiden mukaan. Näillä näkymin konferenssin tulos voisi olla, että toisesta komissaaristaan luopuvia isoja jäsenmaita hyvitetään lisäämällä jonkin verran niiden suhteellista äänimäärää neuvostossa, järkyttämättä kuitenkaan erisuuruisten jäsenvaltioiden välistä herkkää tasapainoa.

Ainoa konferenssin kolmesta pääaiheesta, joka selvästi liittyy aidosti päätöksenteon tehokkuuteen, on määräenemmistöpäätösten ulottaminen uusiin kysymyksiin. Kukaan ei voi kiistää sitä, että yksimieliseen päätökseen pääseminen on vaikeampaa laajemmalla joukolla. Tämän vuoksi Suomi jo edellisessä HVK:ssa suhtautui myönteisesti määräenemmistöpäätöksenteon lisäämiseen. Amsterdamin sopimus ei kuitenkaan edennyt tällä tiellä paljoakaan ja tämän vuoden konferenssissakin edistysaskeleiden ottaminen tulee olemaan kaikkea muuta kuin helppoa. Ainakin neuvottelujen alkuvaiheessa löytyy lähes jokaisen artiklan kohdalla vähintään yksi jäsenmaa, joka pitää yksimielisyysvaatimuksesta luopumista mahdottomana. Määräenemmistöpäätösten lisäämistä voidaan silti hyvällä syyllä pitää käynnissä olevan HVK:n koetinkivenä.

Pääaiheiden lisäksi HVK-valmisteluissa on keskusteltu siitä, pitäisikö ns. joustavaa yhdentymistä koskevia määräyksiä muuttaa laajentumista silmällä pitäen. Amsterdamin sopimuksessa luotiin säännöt tällaiselle yhdentymiselle, johon vain osa unionin jäsenmaista osallistuu. Toistaiseksi näitä sääntöjä ei ole sovellettu, mutta varhaisempina esimerkkeinä joustavuuden käyttökelpoisuudesta pidetään EMU:a sekä Schengen-yhteistyötä oikeus- ja sisäasioissa. Nykyistä HVK:ta valmisteltaessa on korostettu joustavan yhdentymisen mahdollisuuden vähentävän vaaraa, että laajentuminen estäisi integraation syventämisen. Ilmeisesti konferenssissa löytyy valmiutta käsitellä sitä, miten päätökset joustavuuden käyttämisestä tehdään. Syvälle käyviin muutoksiin tuskin kuitenkaan mennään.

Kaiken kaikkiaan hallitustenväliseen konferenssiin ei hakijamaiden näkökulmasta liity välittömiä riskejä. Neuvottelut institutionaalisista uudistuksista on sovittu saatettaviksi päätökseen vuoden 2000 aikana ja uudistusten ratifioinnin jälkeen EU on omasta puolestaan valmis ottamaan uusia jäseniä. Yksikään jäsenmaa ei ole esittänyt epäilyjä tämän aikataulun suhteen.

Huoli siitä, ettei laajentuvan unionin toimivuutta saada riittävästi turvattua nyt alkaneessa konferenssissa, on saanut eräät integraatiokehityksessä keskeisesti mukana olleet henkilöt puhumaan radikaalien ratkaisujen puolesta. Laajentumisen pelätään lamaannuttavan sellaisen unionin, jota ei ole perusteellisesti uudistettu. Yhdeksi ratkaisuksi on ehdotettu kaiken muun päätöksenteon kuin perustamissopimusten keskeisimpien muutosten siirtämistä tapahtumaan määräenemmistöllä ja yhdessä Euroopan parlamentin kanssa. Toisena mallina on tarjottu halukkaiden ja kykenevien jäsenmaiden irtautumista etujoukoksi, jolla olisi omat instituutiot ja joka etenisi muita - haluttomia ja kykenemättömiä - pidemmälle integraatiossa.

Tällaisia ehdotuksia voidaan pitää enemmän keskustelun avauksina kuin neuvottelupöytään otettavina asioina. Jäsenmaiden hallitukset ovat arvioineet tilanteen päätettäessä nykyisen HVK:n asialistasta eikä niistä yksikään ole ryhtynyt ajamaan näin syvälle käyviä muutoksia. Tulevaa, erittäin haasteellista laajentumista, ei kuitenkaan pidetä niin käänteentekevänä, että se vaatisi unionin perusteiden mullistamista. Tämä valitsemamme linja merkitsee myös sitä, ettei laajentuminen ole jäämässä kiinni EU:n sisäisistä uudistuksista. Toisaalta edellä mainitut radikaalimmat ajatukset ovat osoitus eri puolilla esiintyvästä tarpeesta käydä keskustelua integraation tulevaisuudesta. Viritimme itsekin tällaista keskustelua ulkoministereiden epävirallisessa kokouksessa Saariselällä viime syyskuussa.

Kun Eurooppa-neuvosto Kööpenhaminassa kesällä 1993 totesi, että halukkaat Keski- ja Itä-Euroopan maat voivat tulla unionin jäseniksi, tehtiin samalla jäsenyyden ehdot selväksi. Unioni on toistuvasti vahvistanut pitävänsä kiinni näistä poliittisista, taloudellista ja jäsenyysvelvoitteisiin liittyvistä kriteereistä. Syy on varsin yksinkertainen. Esimerkiksi sisämarkkinoiden osalta EU on kuin ketju, joka on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Integraation saavutuksia ei haluta vaarantaa toteuttamalla laajentuminen hätiköidysti. Sitä eivät hyväksyisi EU-maiden kansalaiset eikä se olisi lopulta edes hakijamaiden etu.

Kun EU-puoli korostaa neuvotteluissa, että uusien jäsenmaiden on paitsi hyväksyttävä unionin säännöstö niin myös kyettävä panemaan se täytäntöön, on joidenkin hakijamaiden taholta esitetty epäilyjä unionin halusta lainkaan edetä neuvotteluissa. On jopa väitetty EU:n menettäneen kiinnostuksensa laajentumiseen. Tällaiset väitteet ovat perusteettomia. Neuvotteluissa on edetty sitä vauhtia, minkä hakijoiden oma valmistautuminen on sallinut. Helsingissä viime joulukuussa tehdyt päätökset HVK:sta, neuvottelumenettelyn täsmentämisestä, uusien maiden ottamisesta neuvotteluihin ja Turkin ehdokasasemasta puolestaan osoittavat, ettei unioni ole luopunut laajentumistavoitteestaan.

Väitteet EU:n haluttomuudesta laajentua, vaikka niitä esitettäisiin neuvottelutaktisista syistä, vain haittaavat etenemistä liittymisprosessissa. Yleensäkin on parempi keskittyä viemään eteenpäin jäsenyysvalmisteluja ja neuvotteluja, ja jättää vähemmälle spekulointi siitä, ketkä ja milloin liittyvät unioniin. Vähiten on syytä lupailla hakijoille etuoikeutta olla liittyjien ensimmäisessä joukossa.

Suomessa olemme panneet tyytyväisyydellä merkille, miten vakavasti Virossa suhtaudutaan tarpeeseen sopeuttaa maan lainsäädäntö EU-säännöksiin ja kehittää tarvittavaa hallintoa. Myös poliittisten ja taloudellisten kriteerien osalta täällä on tehty määrätietoista työtä. Lisäksi Viron asenne itse neuvotteluissa on asiallinen ja tehokas. Tämän sain henkilökohtaisesti havaita vetäessäni liittymisneuvotteluja neuvoston puheenjohtajana viime syksynä. Olette keskittyneet olennaisiin kysymyksiin.

EU:n oman valmiuden, hakijamaan jäsenyyskelpoisuuden ja neuvottelujen menestyksellisen päättämisen jälkeen on edessä vielä yksi tärkeä vaihe ennen jäsenyyden toteutumista. Jäsenyyspyrkimyksille on saatava kansalaisten tuki. Muistutus tämän asian tärkeydestä saatiin edellisen laajentumisen yhteydessä. Vaikka liittymisneuvottelut silloin päätettiin tuloksellisesti neljän hakijamaan kanssa, jäseneksi liittyi lopulta vain kolme. Norja luopui jo toistamiseen jäsenyydestä kansanäänestyksen tuloksen seurauksena.

Suomessa pyrimme koko oman liittymisprosessimme ajan siihen, että kansalaisilla olisi halutessaan käytössään riittävästi tietoa EU:sta ja jäsenyyden arvioiduista vaikutuksista. Näkemysten esittäminen jätettiin kansalaisjärjestöjen tehtäväksi ja myös kriittiset näkemykset tulivat esille. Hallitus ei yrittänyt levittää mitään Eurooppa-aatetta. Se olisi tuskin kansalaisia innostanut, todennäköisesti päinvastoin. Valtiovalta vältti yleensäkin luomasta vääriä odotuksia jäsenyyden hyödyistä. Luonnollisesti jokaisen maan kansalaisilla on omat, historian kokemuksiin, taloudelliseen tilanteeseen ja muihin tekijöihin liittyvät perusteet asettua jäsenyyden puolelle tai sitä vastaan. Uskon kuitenkin, että Suomen realistinen tiedotuslinja liittymisprosessin aikana on ollut yksi syy EU-jäsenyyden kannatuksen säilymiseen meillä suhteellisen vakaana kansanäänestyksen jälkeenkin.

Me olemme tyytyväisiä jäsenyyteemme Euroopan unionissa. Nyt pyrimme täysipainoisesti kehittämään unionia ja käymme liittymisneuvotteluja tavalla, joka avaa EU:n jäsenyyden myös Virolle. Tässä työssä tärkein osa on kuitenkin Virolla itsellään.