Tasavallan presidentti Tarja Halosen tervehdys Mannerheimin Lastensuojeluliiton liittokokouksessa 11.6.2005

(muutosvarauksin)

Olemme rakentaneet suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa usean vuosikymmenen ajan. Yhteisellä uurastuksella olemmekin saaneet aikaan järjestelmän, jonka perusteet kestävät myös 2000-luvun globalisoituvassa maailmassa.

Yhteiskunnan tulee olla ihmisen mittainen. Heikommistaan huolen pitäminen on inhimillisen yhteiskunnan tunnusmerkki. Jokainen vaihe ihmisen elämästä on sinänsä tärkeä, mutta lasten hyvinvoinnissa on myös yhteiskunnan tulevaisuus.

Lapsen hyvinvoinnin perushuolehtija on hänen perheensä. Lapsen vanhemmilla tai muilla hänen kanssaan kiinteässä ihmissuhteessa elävillä aikuisilla on vastuu lapsen kasvun edellytysten luomisesta. Vastavuoroisesti vastuu antaa oikeuden olla tiivisti mukana uuden elämän kehittymisessä. Lapsen ja vanhempien suhde on palkitseva. Siinä molemmat antavat ja saavat.

Paraskaan perhe ei huolehdi lapsestaan yksin. Vanhemmuus tarvitsee ja saa tukea perheen ulkopuolelta - toisissa perheissä vähemmän toisissa enemmän. Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskuntamallissa olemme rakentaneet vanhemmuuden ja perheiden tuen perinteisesti kahden peruspilarin varaan.

Perheille tarjottavat hyvinvointipalvelut turvaavat sekä lapsen itsensä terveyttä ja sosiaalista kehitystä että perheen kokonaishyvinvointia. Samoin ne tasaavat lasten keskinäisiä, erilaisten perheiden elämäntilanteista johtuvia eroja. Tuskin edes aina huomaamme saavamme näitä modernin yhteiskunnan palveluja alkaen äitiys- ja lastenneuvolapalveluista ja varhaiskasvatuksen tukena olevasta erilaisesta päivähoidosta päätyen kansainvälisestikin vertaillen huipputasoiseen perusopetukseen.

Palvelujen kirjoon kuuluvat myös lapsi- ja perhekohtaiset erityispalvelut, jotka tukevat lasten hyvinvointia. Perhepalvelujen ytimenä on ollut perheiden omien arvojen ja valintojen kunnioittaminen sekä palvelujen tuominen universaaleina kaikkien lasten ja perheiden ulottuville.

Toisekseen on haluttu turvata myös lapsiperheiden taloutta osallistumalla lapsista aiheutuvien kustannusten tasaamiseen. Merkittävimpiä lapsen kulutusta korvaavia tulonsiirtoja ovat lapsilisät sekä asumistukijärjestelmä, jolla kohdistetaan tukea pienituloisille lapsiperheille.

Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen on entistä vaikeampaa jatkuvasti kasvavien tehokkuusvaatimusten myötä. Vanhempain- ja hoitovapaajärjestelmiä kehittämällä on tuota ristiriitaa haluttu lievittää. Viime vuosina on järjestelmiin pyritty lisäämään sukupuolten tasa-arvoa vahvistavia elementtejä sekä työ- että perhe-elämässä.

Hyvinvointiyhteiskunnassa vanhemmuus tuntuu turvatulta ja tuolloin myös edellytykset lasten kasvulle näyttäisivät olevan kunnossa. Siis onko kaikki hyvin täällä Euroopan koilliskolkassa ja voimmeko tyytyväisenä kaikessa rauhassa tarkastella saavutettua hyvinvointiamme?

Mielestäni on syytä vakavaan pohdiskeluun. Käydyissä yhteiskunnallisissa keskusteluissa taloudelliset näkökohdat – usein hyvin suppeastikin nähdyt - saavat korostuneen merkityksen muihin vaikutuksiin nähden. Kuitenkin pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on osoittautunut sekä yksilölle oikeudenmukaiseksi että yhteiskunnalle tehokkaaksi ja nyt jopa globalisaatiossa kilpailukykyiseksi. Mutta hyvinvointiyhteiskunta edellyttää yhteisvastuuta eri sukupolvien välillä, mikä ei aina ole helppoa tässä itsekkyyden maailmassa.

Avoin yhteiskunnallinen keskustelu ja yhteisten arvojen jatkuva läpikäynti ovat ehdottomia edellytyksiä pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskuntamallin säilyttämiselle. Samoin on pystyttävä arvioimaan järjestelmän eri osien ajanmukaisuutta.

Lapsiperheiden ja lasten palvelut joutuivat ns. juustohöyläyksen kohteiksi 1990-luvulla, kun syvimmän taloudellisen laman varjot osuivat voimakkaimmin suomalaiseen yhteiskuntaan. Hyvinvointipalvelujen vuosittaista leikkaamista edelleen nyt 2000–luvulla on paljon vaikeampi ymmärtää, kun Suomen kansantalouden tulos on viimeisen kymmenen vuoden ajan ollut voimakkaan plusmerkkinen. Keskustelua käydäänkin hyvinvointipalvelusektorien kesken eikä niiden osuudesta kansantalouden kokonaistuloksesta.

Lapsiperheiden palvelujärjestelmän muutos heijastuu tämän päivän lasten elämässä. Ryhmäkokojen kasvaminen päivähoidossa ja koulussa, kasvatus- ja perheneuvontapalvelujen sekä lapsiperheiden kotipalvelujen jyrkkä lasku tai erityistä tukea tarvitsevien lasten erityispalvelujen määrän pienentäminen ovat konkreettisia muutosesimerkkejä.

En todellakaan halua aliarvioida taloudellisia tekijöitä, mutta olisi syytä pohtia, mikä vaikutus näillä toimenpiteillä on esimerkiksi lastensuojelun tarpeessa olevien lasten määrän voimakkaaseen kasvuun. Maksammeko lopulta tuosta kaikesta kuitenkin kovan hinnan korkojen kanssa ja runsaiden inhimillisten kärsimysten ryydittämänä?

Uusimmat tiedot lapsiperheiden taloudellisen hyvinvoinnin kehittymisestä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin kertovat polarisaation lisääntymisestä lapsiperheiden ja lapsettomien kotitalouksien välillä mutta myös lapsiperheiden sisällä. Esimerkiksi yksinhuoltajuus ja monilapsisuus näyttävät olevat tällaisia riskisignaaleja. Eikö nämä eriarvoisuuden alut pitäisi tasoittaa ajoissa eikä odottaa, miten ne sitten ilmenevät myöhemmässä sijoittumisessa yhteiskuntaan, erityisesti nuorten menestymisessä koulutuksessa ja työmarkkinoilla?

Selvitykset kertovat myös, että lapsiperheiden suhteellinen osuus kasvaa koko ajan köyhyysrajan alapuolella elävistä perheistä. Vaikka olemme tältä osin edelleen eurooppalaisittain vertaillen melkoisen hyvä maa, niin kielteistä muutosta ei pidä jättää huomiotta.

Lasten taloudellinen hyvinvointi on edelleenkin pääasiassa perheen aikuisten ansiotulojen varassa. Siis työttömyyden alentaminen parantaisi tehokkaimmin sekä perheiden että yhteiskunnan taloudellista hyvinvointia.

Työelämässä vaaditaan kuitenkin entistä enemmän sitoutumista työhön ja vain työhön. Karvaimmin tämän ovat kokeneet nuoret naiset. Yhteiskunnan viesti nuorille sisältää vaatimuksen nopeasta siirtymisestä tehokkaan koulutusjakson jälkeen työelämään. Tämän jälkeen alkaa kilpailu pysyvistä työsuhteista pätkätöiden kyllästämillä työmarkkinoilla. Nuoret itse vastaavat kyselyissä haluavansa perheellistyä ja saada lapsia, mutta käytännössä näiden haaveiden toteuttaminen näyttää viivästyvän.

Työn ja perhe-elämän yhdistäminen koskee eri lailla miehiä ja naisia. Olisi tärkeää sekä naisten että miesten ja ennen kaikkea lasten kannalta, että isät ja äidit ottaisivat nykyistä tasaisemmin vastuuta perheen arkipäivästä.

Tiedämme toki kaikki, että perheiden näkökulmasta isien perhevapaiden käyttöä hillitsee paitsi asenteet, myös se, että he ovat useimmiten perheen enemmän ansaitseva osapuoli. Toisaalta nämä perinteiset valinnat entisestään vahvistavat puolisoiden välisiä tuloeroja. Uskon, että nuoret miehet ovat valmiita tasa-arvoisempaan vastuuseen lapsistaan ja perheestään, mikäli perheille tarjottaisiin siihen riittävät taloudelliset mahdollisuudet. Isäkuukaudet ja perhekustannusten tasaukset molempien vanhempien työnantajien kesken ovat tervetulleita perhepoliittisia uudistuksia.

***

Olemme täällä tänään avaamassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton liittokokousta. Liitto on 85 vuoden ajan toiminut monessa hyvässä asiassa suomalaisen perhepolitiikan ja erityisesti lasten ja lapsiperheiden palvelujärjestelmän kehittämisen edelläkävijänä. Suomalaisessa yhteiskunnassa kansalaisjärjestöillä on ollut keskeinen rooli hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa ja sen toimivuuden vaalimisessa.

Luotan, että liittokokous tekee teistä entistä vahvempia ja taitavampia lasten ja perheiden hyvinvoinnin turvaajia.

Kiitän hyvästä yhteistyöstä ja toivotan teille kaikille antoisaa liittokokousta ja parhainta menestystä.