Tasavallan presidentin esitelmä Varsovan kauppakorkeakoululla 25.4.2001

(muutosvarauksin) LAAJENTUVA JA KEHITTYVÄ EUROOPAN UNIONI - KOLME TEESIÄ EUROOPAN UNIONIN TULEVAISUUDESTA

Minulle on suuri ilo ja kunnia saada puhua täällä Varsovan kauppakorkeakoulussa. Uskon, että teitä puolalaisia kiinnostaa jo nyt Euroopan unionin tulevaisuus.

Paljon puhuttu Nizzan sopimus ei ehkä pääse historiankirjoihin diplomatian suurvoittona, mutta sopimus on mainettaan parempi. Nizzan ylivoimaisesti tärkein saavutus on, että se avaa oven laajentumiselle. Myös päätökset joustavuudesta, määräenemmistöpäätöksistä ja komission kokoonpanosta ovat tervetulleita.

Yksikään hallitustenvälinen konferenssi ei tee suurta mullistusta. Tässä mielessä Nizza ei ollut poikkeus aikaisemmasta - EU jatkaa kehitystään askel askeleelta. Sopimuksen ratifioimisen jälkeen unioni on valmis vastaanottamaan uusia jäseniä vuoden 2003 alusta.

Tämä tuo minut ensimmäiseen väittämääni - olemme kaikki vastuussa laajentumisen onnistumisesta. Väite kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Onhan laajentuminen Euroopan unionin ensisijainen tavoite ja merkittävä askel kylmän sodan jälkeisessä Euroopan yhdentymiskehityksessä. On totta, että Nizzan jälkeen laajentumisen toteutuminen on entistä enemmän hakijamaiden käsissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että nykyiset jäsenmaat voisivat jäädä lepäämään. EU:ssa aiemmin tehtyjen päätösten tehokas toimeenpano on jo sellaisenaan vaativa urakka, esimerkiksi yhteinen raha Euro otetaan käyttöön jo ensi vuoden alussa.

Unionin on edelleen panostettava myös rakenteellisiin muutoksiin, neuvoston työn tehostamiseen ja instituutioiden hallinnon virtaviivaistamiseen. Tämä ei edellytä perussopimusten muuttamista.

Liittymisneuvottelut ovat toistaiseksi edenneet hyvää vauhtia. Hakijamaat tekevät töitä täyttääkseen liittymisen edellytykset, niin myös yhteisö. Olen vakuuttunut, että unioni pitää jatkossakin kiinni siitä, että hakijamaiden on saavutettava jäsenyyden poliittiset, taloudelliset sekä lainsäädäntöön ja hallintoon liittyvät ehdot.

Olen mielenkiinnolla seurannut EU-keskustelua Puolassa. Vaikka kaikkia hakijavaltiota kohdellaan samalla tavalla, voidaan myöntää, että Puola on kokonsa ja maantieteellisen sijaintinsa puolesta varsin huomionarvoinen hakija. Tähän asemaan liittyy myös vastuuta omasta menestyksestä ja laajentumisen onnistumisesta. Puolalta odotetaan paljon. Itsestään selvä kandidaatti ei ole itsestään selvä jäsen.

Tähän mennessä Puolan kanssa on avattu melkein kaikki neuvotteluluvut ja niistä on ehdollisesti suljettu viisitoista. Vaikeimmat neuvottelut ovat kuitenkin vielä edessäpäin. Esimerkiksi maatalouteen, ympäristönsuojeluun, rakennepolitiikkaan ja työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen liittyvät neuvottelut eivät ole vielä päässeet kunnolla vauhtiin. Lisäksi neuvotteluissa saavutetun tuloksen pitää näkyä myös käytännössä.

Maatalouspolitiikasta neuvotteleminen ei ole helppoa. Maatalouden merkitys on Puolalle tärkeä. Neljännes työvoimastanne saa toimeentulonsa maataloudesta, vaikka sen osuus bruttokansantuotteesta on vain kahdeksan prosenttia. Yhtenä osoituksena maataloudelle antamastamme merkityksestä meillä on mukana delegaatiossamme Suomen maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton puheenjohtaja Esa Härmälä, joka tuntee EU:n maatalouspolitiikan erinomaisesti.

Mielipidetiedustelut laajentumisesta sekä jäsen- että hakijamaissa ovat liikkuneet hieman huolestuttavaan suuntaan. Tämä johtuu usein väärinkäsityksistä ja ennakkoluuloista, jotka ovat ominaisia suurten murrosten aikana. Kaikkea ei voi kuitenkaan selittää ennakkoluuloilla. Vaadittavien muutosten tekeminen on usein vaikeaa. On tärkeää, että EU-jäsenyys nähdään koko kansan asiana. Unioniin liittyy koko maa ja sen kansalaiset, ei pelkästään hallitus. Yhteinen tehtävämme on huolehtia, että yleinen mielipide pysyy kehityksen mukana niin hakija- kuin jäsenmaissa. Tämä onnistuu vain avoimella ja rakentavalla vuoropuhelulla. Tavoitteena on löytää yhteisiä ratkaisuja yhteisille ongelmille.

Itse toivon, että mahdollisimman monet hakijavaltiot voivat liittyä unioniin viimeistään vuonna 2005 eli ennen seuraavan komission nimittämistä. Jäseneksi kukin hakijamaa pääsee omien ansioiden mukaan. Erityisperustein ja ennenaikaisesti ketään ei tulla ottamaan sisään. Tällainen ei olisi unionin eikä hakijamaidenkaan etu.

Päivän toinen väittämäni - tulevaisuudesta on päätettävä yhdessä - liittyy sekä laajentumiseen että meneillään olevaan keskusteluun EU:n tulevaisuudesta. Nizzassa sovittiin uuden hallitustenvälisen konferenssin järjestämisestä vuonna 2004.

Nizzan sopimuksen tulevaisuusjulistuksessa todetaan, että tulevaisuusprosessin yhteydessä tulisi tarkastella muun muassa toimivaltajakoa, perusoikeuskirjan asemaa, sopimusten yksikertaistamista ja kansallisten parlamenttien asemaa eurooppalaisessa rakenteessa. Tulevaisuuskeskustelun punaiseksi langaksi määritellään toimielinten demokraattinen legitimiteetti ja avoimuus.

Nizzan jälkeen on selvää, että seuraavaan konferenssiin kohdistuvat paineet kasvavat. Tämä koskee sekä seuraavan HVK:n agendaa että varsinkin sen valmistelumenetelmää. Monissa puheenvuoroissa on todettu, että nykymenetelmä on tullut tiensä päähän ja nyt tarvitaan jotain muuta, laajapohjaisempaa tapaa. Olen itsekin sanonut näin. Mielestäni vuoden 2004 HVK:n valmistelujen on perustuttava avoimeen ja laajapohjaiseen kansalaiskeskusteluun sekä jäsen - että hakijavaltioissa.

Viime vuosien aikana EU-päätöksenteon ja kansalaisten välinen kuilu on kasvanut. Osin tämä johtuu siitä, että institutionaaliset kysymykset, päätöksenteon yksityiskohdat ja instituutioiden väliset suhteet ovat olleet etualalla. Kansalaisia suoremmin kiinnostavat ja koskevat sisältökysymykset eivät ole saaneet vastaavaa huomiota. Tästäkin syystä laajempi keskustelu on nyt paikallaan. EU:n toiminnan sisältökysymykset voivat hyvinkin saada entistä suuremman painon.

EU-tulevaisuuskeskustelu käydään kolmessa vaiheessa. Ensimmäinen vaihe - vuosi 2001 - käytetään laajan kansalaiskeskustelun järjestämiseen. Ruotsin puheenjohtajuuskauden aikana tulevaisuuskeskustelu on saanut näyttävän lähtölaukauksen. Tästä esimerkkinä täällä Varsovassa eilen järjestetty laaja seminaari unionin tulevaisuudesta.

Seuraava HVK voitaisiin ehkä valmistella jonkinlaisessa valmistelukunnassa, konventissa, jossa on edustettuna hallitukset, kansalliset parlamentit ja EU:n instituutiot. Istuntojen tulee olla avoimia ja niiden yhteydessä tulee kuulla kansalaisyhteiskuntaa. Hakijavaltioiden tulee olla mukana täysivertaisesti.

Viimeinen vaihe alkaa ja loppuu vuonna 2004 järjestettävään hallitustenväliseen konferenssiin. Toivon, että se on niin hyvin valmisteltu, että se voidaan järjestää lyhyesti ja ytimekkäästi, ilman viimeisen minuutin pakkokompromisseja.

Kolmas ja viimeinen väittämäni - joustavuutta voidaan toki käyttää, mutta ydin-Eurooppaa ei olla rakentamassa - liittyy yhteisvastuuseen ja laajentumiseen. Joustavuus, eli mahdollisuus syventää yhteistyötä ilman, että kaikki ovat siinä mukana, on aina ollut sensitiivinen aihe EU- keskustelussa. Tämä johtuu siitäkin, ettei joustavuus merkitse kaikille samaa.

Eräille joustavuus on integraatiodarwinismia eli mahdollisuutta sulkea joku tietty jäsenmaa yhteistyön ulkopuolelle. Toisille joustavuus on yhteistyö-instrumentti, jolla voidaan syventää yhteistyötä. Kolmansille joustavuus merkitsee mahdollisuutta jättäytyä vapaaehtoisesti yhteistyön ulkopuolelle.

Ulkoministerinä ollessani ehdotin Amsterdamin neuvottelujen aikana keväällä 1996 joustavuudelle niin kutsutut "kymmenen käskyä". Nämä joustavuusehdot kirjattiin Amsterdamin sopimukseen ja niitä täsmennettiin Nizzassa. Joustavuusehdot varmistavat, että yhteistyö pysyy unionin sisäpuolella ja perustuu yhdessä sovittuihin sääntöihin.

Jotkut ovat ehdottaneet EU:lle kovaa ydintä, eräänlaista avant gardea tai pioneeriryhmää, joka veisi integraatiota eteenpäin. Pisimmälle menevimmissä ehdotuksissa ryhmälle on jopa ehdotettu uusia omia instituutioita ja sihteeristöjä. Tällainen ajattelu on mielestäni vanhanaikasta, eräänlaista nostalgiaa. EU:ssa ei ole tänään yhtä ydinryhmää, joka voisi keskenään tuloksellisesti syventää yhteistyötä. Meidän tulee rakentaa yhteistä Eurooppaa, ei uusia jakolinjoja.

Nizzassa tehdyt muutokset joustavuuteen varmistavat sen, ettei Euroopan unionin sisälle tai sen ulkopuolelle olla kehittämässä mitään suljettua ydintä. Vastaisuudessa unionin sisälle voi hyvinkin kehittyä erilaisia yhteistyöryhmiä, joiden jäsenmäärä vaihtelee, mutta mistään yksittäisestä ydinryhmästä ei ole kyse. Tulevaisuudessa vahvistettu yhteistyö tapahtuu unionin sisällä, yhteisesti sovittujen sääntöjen pohjalta. Toivon ja uskon, että Puola tulee olemaan sekä kyvykäs että halukas osallistumaan tähän yhteistyöhön.

Vahvistetun yhteistyön on nähty sopivan erityisesti erilaisiin politiikka-vaihtoehtoihin, kuten EMU ja Schengen-sopimus. Jatkossa saatamme nähdä entistä enemmän myös alueellista yhteistyötä. Välimeren maiden yhteistyö ns. Barcelona-prosessissa on jo klassinen esimerkki. Pohjoisen ulottuvuuden kehittäminen on myös lähtenyt hyvin liikkeelle.

Monissa Nizzan kokousta koskevissa kommenteissa arvioitiin, että Nizzassa ratkaistiin unionin tulevan kehityksen suunta. Hallitustenvälisyys julistettiin voittajaksi ja yhteisöllisyyden katsottiin Nizzassa kärsineen lopullisen häviön. Tällainen johtopäätös olisi kuitenkin mielestäni vähän pinnallinen ja turhan kärjistävä.

On syytä korostaa, että eräät keskeiset perusasiat kuten perussopimusten muutokset, erityisesti institutionaaliset ratkaisut ja unionin kompetenssin määrittely tulee jatkossakin pitää hallitustenvälisinä. Ne ratkaistaan jäsenmaiden välisissä konferensseissa . Unionin muun kehityksen ja toiminnan suhteen tilanne on kuitenkin toinen.

Monet seikat puhuvat siihen suuntaan, että EU:n tulevaa toimintaa ja kehitystä tulee pikemminkin leimaamaan arkipäivän työssä yhteisöllisyys: Pyrkimys päätösten tekemiseen aidosti yhdessä, ja jopa instituutioiden vahvistaminen.

Nyt Nizzan jälkeen pitää keskittyä unionin toiminnan tehostamiseen. Muutaman vuoden jälkeen EU:n jäsenmäärä on kasvanut merkittävästi.

Unionin rooli kasvaa kansainvälisenä toimijana yhteisen rahan takia. Kaksitoista jäsenmaata siirtyy jo ensi vuoden alussa Euroon.

Yhteisen ulkosuhdetoiminnan ja kasvavan kriisinhallintakyvyn kautta EU voi tulla entistä merkittävämmäksi, mutta se edellyttää tiivistä sisäistä toimintaa ja tehokasta päätöksentekoa.

Unionin sisäistä yhteistyötä tiivistetään eri prosessien avulla ja Suomen puheenjohtajuuskaudella pidetystä Tampereen huippukokouksesta liikkeelle lähtenyt yhteistyö sisä- ja oikeusasioissa tulee saamaan vauhtia.

Yhteistyöllä Euroopalla on yhteinen tulevaisuus ja Puolalla on oma roolinsa kaikessa tässä.